Keikka-arvio: Fear Factory luotti vanhoihin hitteihin

Monelle 1990-luvulla amerikkalaista metallimusiikkia seuranneelle Fear Factory on tärkeä bändi. Yhtyeen kakkosalbumi Demanufacture vuodelta 1995 kuulostaa edelleen tuoreelta, ja yleisön paitamuodin perusteella se on ansaitusti ehdottomasti se tärkein FF-levy.

Fear Factoryn onneksi yhtyeen yleisö ei koostu pelkästään teini-ikäänsä muistelevista kolmikymppisistä. Nosturin lavanedustan sikakarsina on täytetty innokkaasti moshaavilla nykyteineillä, jotka ovat vastanneet edellisen metallisukupolven tavoin Fear Factoryn konseptin, sanoitusten ja soitannon tasolla koneiden ja ihmisyyden rinnakkaiseloa luotaavaan materiaaliin.

Bändin tuoreella Mechanize-albumilla kitaristi Dino "Läski" Cazares tekee paluun miehistöön. Cazares häipyi muonavahvuudesta vuonna 2002 Digimortal-albumin jälkeen. Cazares palasi takaisin, kun hänen kanssaan riidoissa olleet basisti-kitaristi Christian Olde-Wolbers ja rumpali Raymond Herrera saivat laulaja Burton C. Belliltä kenkää. Herrera ja Olde-Wolbers eivät tosin ole tyytyneet kohtaloonsa, vaan käyvät tällä hetkellä oikeutta Fear Factory -nimen käytöstä.

Oikeusjuttu on sinänsä sivuasia, sillä Nosturin lavalla esiintynyt yhtye on Fear Factory, päätti tuomioistuin mitä tahansa. Entisestään paisuneen Cazaresin ote sävellyksiin on tehnyt Mechanize-levystä bändin äkäisimmän ja parhaimman sitten Obsoleten vuodelta 1997. Myös lavalla miehen kiivas riffittely tukee täydellisesti Fear Factoryn päämäärää. Koska bändin koko tuotanto keskittyy koneiden ja ihmisten yhteiselon ruotimiseen, on tärkeää että myös musiikki kuulostaa terässydämiseltä koneelta.

Herrera oli tarkka nakuttaja, mutta muun muassa Strapping Young Ladissa paukuttanut Gene Hoglan lunastaa Herreran kapulat erittäin uskottavasti. Ilmeettömän tarkasti sutiva Hoglan soittaa taustanauha apunaan juuri niin tarkasti kuin Fear Factoryn musiikin koossapitämiseksi vaaditaan. Järkälemäinen basisti Byron Stroud pumppaa taustamurinan, jonka ylle Burton C. Bellin edelleen hienosti hallitut laulu- ja karjuntaosuudet ja Dino Cazaresin sähäkät kitarat sopivat kuin nenä päähän.

Varsinainen setti koostui Mechanize-albumin parhaista paloista (onneksi mukana myös loistava Christploitation) sekä muutamasta Obsoleten, Soul of a New Machinen ja Digimortalin hittibiisistä. Herkut säästettiin kuitenkin encoreen, jossa bändi päästeli peräkanaa viisi klassista Demanufacture-raitaa. Joku saattaa ajatella, että hittilevyn luukuttaminen encoressa olisi halpamaista, mutta voin vakuuttaa, että Self Bias Resistorin ja Replican jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, miksi Fear Factory on edelleen tärkeä yhtye.