Minä 2.0 blogi: Ennakkoluuloja murtamassa

Mulle luumut on aina olleet punainen vaate.

Luumut on aiheuttaneet inhon väristyksiä ja vaikka niitä on tarjottu erilaisilla tavoilla tehtynä, ei ole vain millään uponnut. Syy juontaa juurensa lapsuudesta kun jouluisin piti syödä luumukiisseli riisipuuron kanssa vaikka ei tehnyt lainkaan mieli. Kieltäytyäkään ei kehdannut ja kilttinä poikana pikku-Jani söi puuron kiisseleineen päivineen vaikka hampaat irvessä. Aikuisiällä en olekaan luumuihin koskenut. En ennen mennyttä kesää.

Kesällä olin eräänä maanantaina unohtanut kiireessä pakata treeneihin lähdettäessä eväät ja töistä poistuessani olikin jo tarve saada jotain purtavaa. Kaverilla ei ollut muuta tarjota kuin luumuja. Luumuja, noita molluskoita mitä en ollut edes harkinnut maistavani enää ikinä elämäni aikana. Jotain kuitenkin tarvitsin, koska tiesin että treenistä tulee todella inhottava nälän muristessa vatsanpohjalla. Ja koska muutakaan ei ollut, niin otin kaverin tarjoaman luumun käteen, maistoin ja…  se maistui… ihan hyvältä. En tiedä johtuiko se siitä että jotain suuhunpantavaa kaipaava vatsani huijasi aivojani, mutta yllätyin totaalisesti että maku olikin hyvä. Otin toisen, otin kolmannen ja hetken päästä huomasin että luumuja oli uponnut jo puoli tusinaa ja nälän tunne katosi johonkin.

Silloin tällöin siis treenikassissa on tästä eteenpäin mukana pussillinen luumuja, koska se on todella helppo eväs ennen salitreeniä. Tajusin myös sen, että ennakkoluulot aiemmista kokemuksista esti syömästä luumuja. Täytyy siis ottaa käsittelyyn muita ennakkoluuloja ja asenteita ruokiin. Mistä sitä tietää mitä herkkuja on jäänyt väliin kaikkien näiden vuosien ajan ihan vain siksi että nuoruudessa joku asia ei maistunut. Maailma on täynnä makuja. Niitä pitää vain uskaltaa rohkeasti maistaa.

Tykkää ja jaa artikkeli

Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä