Elämäni naiset
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta ja niiden lieveilmiöistä.
Naiset ovat jumalaisia olentoja. Minä jos kuka sen tiedän. Olen itse nainen, perheestäni 3/4 on naisia ja olen asunut avoliitossa naisen kanssa.
Me olemme lämpimiä, lempeitä, kuumia ja kylmiä. Maistumme hyvältä, tuoksumme ruusuilta, haisemme hieltä, olemme kauniita ja joskus ilkeinä suunnattoman rumia. Olemme naisia.
Oman elämäni tärkeimmät naiset ovat kaikki erilaisia.
Äitini on aina ollut ihailuni kohde. Äitini on malliesimerkki siitä, kuinka kovalla työllä voi päästä pitkälle. Äitini on tiukka - ja jumalattoman pelottava suuttuessaan. Toisaalta hän on lämmin ja maailman paras lohduttaja. Oikeudenmukainen hän on ollut aina - vaikka riidellessämme väitänkin toisin.
Siskoni taasen on upea down-nainen, joka on opettanut minulle elämästä niin paljon enemmän kuin kukaan muu. Siskoni on minulle tärkeintä maailmassa. Tekisin hänen vuokseen mitä tahansa.
Mummoni on teräsnainen, joka teki pitkän, ihailtavan työuran kasvattaen samalla kolme lasta ja joka kirjoittaa minulle niin kauniita kirjeitä, että sydämeni pakahtuu niitä lukiessani. Toinen mummoni kasvatti maailmaan kuusi lasta ja piti huolta talosta ja eläimistä.
Tätini on lääkäri, joka on paitsi suunnattoman terävä, myös suunnattoman hauska. Hän oli myös ensimmäinen aikuinen, jolle kerroin 15-vuotiaana ottaneeni napakorun ilman lupaa. Eikä hän kannellut minusta!
Toinen tätini on yrittäjä, jonka työmoraalia voin vain ihmetellä ja ihailla. Lisäksi hän on kovemmassa kunnossa kuin minä koskaan ja laittaa pohjalaisia miehiä ruotuun pelkän katseen avulla.
Entinen avovaimoni puolestaan on nykyään yksi läheisimmistä ihmisistä elämässäni. Häntä ja minua ei oltu luotu parisuhteeseen, mutta olen varma, että meidän oli tarkoitus kohdata. Hän on opettanut minulle paljon elämästä ja minusta itsestäni. Lisäksi hän lienee perheeni lisäksi ainoa ihminen, joka sanoo minulle asiat täysin suoraan - olemmehan tottuneet myös riitelemään.
Hänen tyttärensä puolestaan on tuleva nainen. Tuo pieni enkelikasvoinen tyttö ansaitsee kaiken hyvän, mitä maailmalla on tarjota - ja aion tehdä omalta osalta kaikkeni, jotta hän sen myös saa.
Sitten ovat ystävät: nuo jumalaiset olennot, jotka nostavat minut jaloilleni kun sitä tarvitsen. Jotka kettuilevat minulle, kun olen sen ansainnut ja jotka itkevät ja nauravat kanssani.
Jokainen näistä naisista, jotka luettelin, ovat ihania, upeita naisia. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia.
Sitten on toki se kaikista tärkein nainen: minä itse. Tällainen hieman erikoinen, joskus suunnattoman surullinen ja herkkä maailmanparantaja, joka nauraa huonoille vitseille pöytäseurasta kovimpaan ääneen. Joka haaveilee naimisiinmenosta mutta pelkää menettävänsä vapautensa. Joka on ylpeä siitä, miten kovasti on tehnyt töitä päästääkseen sinne, missä on nyt, mutta joka kuitenkin joskus öisin miettii, miten toisinkin kaikki voisi olla.
Minä, kaikkine arpineni ja epävarmuuksineni - minä pisamaisena kesäauringossa nauraen, onnesta pakahtuen. Maailman ihanin tyttö - minun mielestäni.
Ihana olet sinäkin, elämäsi ihanin - juuri sellaisena kuin sinä olet. Ihmisenä - naisena.
Aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit voit lukea tästä.
