Itke vaan
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta ja niiden lieveilmiöistä.
Millon itkit viimeksi, kysyttiin minulta juuri. Mietin hetken, mitä vastaisin.
Olisin halunnut sanoa, että itkin viimeksi ilosta silloin kun siskoni sai asunnon tai että itkin viimeksi surusta, kun minulle tapahtui oikeasti jotain todella isoa. Olisin halunnut vastata niin, sillä suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu se, että itkua ei tihrusteta turhaan.
Totuus oli kuitenkin se, että olin itkenyt vain pari tuntia aikaisemmin. Vetistellyt valtoimenaan, niistänyt ja nyyhkyttänyt. Ja miksikö? En enää muistanut.
Ehkä olin kuullut hyvän kappaleen. Ehkä olin muistanut jonkun todella onnellisen hetken ja minut oli täyttänyt pakahduttava onnentunne, joka purkautui kyynelinä. Ehkä olin lukenut surullisen uutisen, ehkä olin nähnyt söpön vauvan kuvan Facebookissa. Ehkä koirani teki jotain hauskaa ja nauroin kunnes itkin.
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka itkevät avoimesti. Nykyään minä olen yksi heistä. En häpeile, enkä yritä piilottaa kyyneliäni jos ne alkavat virrata.
En tiedä, milloin tämä sai alkunsa. Mutta tiedän, että kun ystäväni itkee kanssani kun minusta tuntuu pahalta, en voisi saada suurempaa rakkauden osoitusta. Tai kun kollegani pyyhkii silmiään naurunkyynelistä kun kerron jotain hauskaa, en voisi olla otetumpi. Tai kun kumppanini kyynel valuu rinnalleni rakastelun jälkeen, en voisi olla häntä lähempänä.
Itku on minulle keino purkautua. Se on merkki siitä, että olen onnellinen, surullinen, minuun sattuu tai minusta tuntuu hyvältä. Kyyneleet silmäkulmissani alkavat olla niin tuttu juttu, etten enää edes aina huomaa niitä.
Eikä se haittaa - itkun pitäisi olla yhtä luonnollista kuin hengittämisen. Onhan se ensimmäinen asia, jonka teemme, kun tähän maailmaan synnymmekin.
Lue kaikki aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä.
