Jokainen on prinsessa
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä niiden lieveilmiöistä.
Tässä se on taas. Vaihe, joka joskus tuntuu niin kaukaiselta - kuin unelta. Yhtäkkiä mikään ei ole hyvin. En tiedä kuka olen, ja mikä olen. Olen lihava, ruma, tyhmä ja paska. Vielä muutama viikko sitten olin ihan ok, terävä töissä ja parhaina hetkinä maailman paras mimmi. Nyt en ole mitään.
Aivot elävät omaa elämäänsä. Ne miettivät yhtäkkiä kaikkea surullista. Ne muistavat vain ilkeät sanat ja huonot hetket. Ja yhtäkkiä pelkään. Pelkään niin paljon, etten voi mennä bileisiin, joihin minut on kutsuttu. Vaatteet eivät mahdu päälle, näytän rumalta. Jutut eivät ole hauskoja - mitä jos kukaan ei puhu minulle.
Ei, minä en lähde. Jään kotiin. Olen yksin makuuhuoneessa ja katson netistä televisiosarjoja tuotantokausi tuotantokauden perään.
Tästä noustaan taas - tiedän sen. Pian, toivottavasti. Olen taas se ihana tyttö, joka näkee peilistä muutakin kuin finnit ja kaksihaaraiset hiukset. Olen taas se tyttö, joka menee bileisiin ja naurattaa muita. Jonka silmät loistavat kyynelien sijaan tähtiä ja joka uskoo tulevaan.
Ihan vielä ei ole sen aika.
Aina kun olen surullinen, muistelen, mitä entisen avopuolisoni tytär sanoi minulle kerran, kun olin surullinen. Hän oli vasta pieni ja minä pidättelin kyyneliä, sillä en halunnut hänen näkevän, että itken. Hän aisti kuitenkin, että kaikki ei ole hyvin.
Hän kiipesi syliini ja silitti hiuksiani.
- Realla on kultaiset hiukset ja se on prinsessa, kuusivuotias totesi äänessään sellaista varmuutta, joka vain lapsilla voi olla. Kuin he tietäisivät jotain enemmän kuin kukaan meistä kyynisistä, elämän kolhimista aikuisista.
Yritän muistaa tuon viisauden aina, kun tunnen olevani maailman huonoin kaikessa. Sillä ehkä se on totta - ehkä minä - me kaikki samojen ajatusten parissa painivat naiset - olemme kultahiuksisia prinsessoja. Emme vain muista sitä aina.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä.
