Minun tarinani: Sain joululahjaksi risuja ja niillä selkääni
Perheväkivalta pilaa monen lapsen elämän. Heidi Aaltosen lapsuutta varjosti rajun perheväkivallan lisäksi myös pitkään kestänyt koulukiusaaminen. Nyt hän kertoo koko rajun tarinansa.
Heidi Aaltonen on kuvankaunis haapajärveläisnainen, joka on tuttu muutama vuosi sitten järjestetystä Miss Finest -kilpailusta. Vielä ulkonäköäkin paremmin Heidi jää mieleen positiivisen luonteensa ja aitoutensa takia. Siksi Heidin tapaavien on mahdotonta kuvitella, miten pitkän ja raskaan tien 26-vuotias nuori nainen on joutunut kulkemaan päästäkseen tähän pisteeseen.
Heidi julkaisi tällä viikolla pitkän kirjoituksen, jossa hän kertoo lapsuudestaan. Useimmille lapsuus on täynnä ihania muistoja, mutta Heidin lapsuusvuodet täytti raju perheväkivalta, vuosia kestänyt koulukiusaaminen, pelko ja turvattomuus. Voicen pyynnöstä Heidi on valmis jakamaan tarinansa myös Voicen Minun tarinani -palstalla.
- Ajattelin, että jos tarinani kertominen voi auttaa yhtäkin ihmistä, on se sen arvoista.
Heidin tarinan aihe on myös ajankohtainen, sillä viime aikoina on puhuttu paljon lastensuojelun tilasta. Heidin sisaruksista osa otettiinkin huostaan, mutta Heidi ja hänen siskonsa joutuivat jäämään perheeseen, jossa oli niin väkivaltaa kuin mielenterveysongelmia.
- Sitä voi yhä kysyä, mikä meni vikaan, että kaksi lasta voitiin jättää siihen tilanteeseen.
Alla Heidin tarina hänen itsensä kertomana. Varoitus, että tarina on poikkeuksellisen raju.
"Sosiaalisessa mediassa on viimeaikoina puhuttu paljon koulukiusaamisesta ja hyvä niin, sillä aihe on vakava ja koskettaa varmasti monia. Päädyin yksi ilta katsomaan yleltä koulukiusaamisilta ohjelmaa, jossa käsiteltiin koulukiusaamista ja asiaa tarkasteltiin sekä kiusatun että kiusaajan näkökulmasta. Oli musertavaa kuunnella koulukiusattuja ja heidän tuntemuksiaan, sillä osasin samaistua heihin täysin, olenhan ollut itsekin koulukiusattu, joten haluan ottaa osaa keskusteluun ja jakaa oman tarinani. Peruskouluaikani oli todella raskasta aikaa, sillä koulukiusaamisen päälle kärsin myös 6 vuotta perheväkivallasta ja tämän jälkeen 3 vuotta äitini mielenterveysongelmista. Nämä asiat kulkivat käsikädessä päivittäin, sillä niistä koostuivat pienen koulutytön päivät.
Kokosin itseäni muutaman päivän verran kirjoittaakseni tästä aiheesta, sillä aihe on todella karu, arka ja vaikea. Tiesin, että tämä päivä koittaisi jolloin joutuisin käsittelemään asian ja avautumaan siitä. Tunnen oloni jokseenkin helpottuneeksi, mutta pelkään, sillä on todella vaikeaa avautua tästä aiheesta, sillä kaikki mitä olen tähän asti sisälläni pitänyt, tulee nyt kaikkien nähtäville. Mietin, että miten saisin tämän kertomukseni koristeltua ja muotoiltua vähemmän karuksi, mutta en löytänyt siihen keinoa. Tämä saattaa olla raskasta luettavaa, joten pahoittelut siitä. Mitään salaamatta, mitään poisjättämättä tässä tulee oma tarinani:
Kun aloitin ala-asteen, olin asunut tällä paikkakunnalla jo kolme vuotta. Olin siis neljän vanha, kun äitini ja silloinen isäpuoleni hakivat minut ja kolme vuotta nuoremman siskoni Tampereen ja Turun välimaastosta. Se oli viimeinen kerta kun näin isäni. Pian muuton jälkeen alkoi perheväkivalta. Tavallista oli päivittäiset tukkapöllöt, piiskan saaminen, nurkassa seisominen monta tuntia, läpsiminen, mottaaminen ja töniminen ohi käveltäessä, kädestä repiminen, rettuuttaminen ja nakkelu, nimittely, vähättely, ruoan sotkeminen syöntikelvottomaksi, nöyryyttäminen...jne. lista on loputon.
{lainaus teksti="Äitini otti päästäni kiinni ja löi sen pöydän reunaan. Suustani tuli verta ja leukaani sattui..."}
Muistan kun olin 6- vuotias ja odotin innolla koulun alkua. Ajattelin, että se on pakopaikkani kotoa ja haaveilin kavereista. Asuimme silloin erään sivukylän ala-astetta vastapäätä ja halusin usein käydä tutustumassa kouluun. Muistan, kun laitoin repun selkääni ja mainitsin äidilleni haluavani mennä käymään kyseisessä koulussa. Äitini hermostui siitä ja nakkasi minut suoraan eteisen lattialle ja karjui: "Mene, jos on aivan pakko!" Jalkaani sattui, nousin lattialta ylös ja lähdin käymään iloisin mielin ala-asteella. Koulu oli jo loppunut, sillä käytävä ammotti tyhjyyttään, mutta törmäsin siellä koulun keittäjä tätiin, joka kysyi ystävällisesti: "Mitä teet täällä?" Sanoin: "Tulin kouluun, mutta olen vielä 6 vuotias." Keittäjä täti hymyili ja kehoitti tulemaan vuoden päästä uudestaan. Lähdin takaisin kotiin ja hetken päästä sain kuunnella huutoa. Muistan, kun äitini otti päästäni kiinni ja löi sen pöydän reunaan. Suustani tuli verta ja leukaani sattui... Yhtenä kesäpäivänä ajelin vanhalla ruosteisella pyörällä kotipihalla, sillä halusin oppia ajamaan pyörällä, koska en vielä osannut. Pääsin aina vähän matkaa eteenpäin ja kaaduin kymmeniä kertoja. Nousin aina ylös ja yritin uudestaan. Välillä itkun kanssa ja välillä hampaat irvessä. Pian huomasin, että harjoittelun jälkeen osasin ajaa pyörällä. Opin ihan itse.
Ala-aste oli alkamaisillaan ja muutimme sivukylältä rivitaloon lähemmäs keskustaa, jossa keskustan ala-aste sijaitsi. Pian syntyi myös ensimmäinen siskopuoleni. Olin innoissani koulun alkamisesta ja jännitin paljon kouluun menemistä. Pian saisin kavereita ja koulussa olisi hauskaa. Ensimmäinen koulupäivä koitti... Tukkani oli todella lyhyt, melkeinpä kynitty poikatukka ja ylläni oli nuhjuiset kirpputori vaatteet. Olin ruma lapsi. Ensimmäisenä koulupäivänä istuin paikallani ja katselin ystävällistä naisopettajaa, luokkahuonetta ja luokkatovereitani. Olin iloinen, sillä olin koulussa, poissa kotoa. Pian kuitenkin huomasin, että luokassa oli omat kaveripiirinsä ja itse en lukeutunut mihinkään. Ensimmäisinä koulupäivinä sain ulkopuolelle jättämisen lisäksi kokea lisää koulukiusaamista, sillä luokallani oleva poika piti päästäni kiinni ja yritti syöttää liituja. Muut vain katsoivat vierestä ja nauroivat. Syntymäpäiväni lähestyi ja en voinut kutsua ketään syntymäpäivilleni, sillä kukaan ei olisi halunnut tulla. Ei sillä väliä, sillä kotonakaan syntymäpäiviäni ei muistettu. Ei synttärikakkua, lahjaa tai edes onnentoivotusta. Se oli vain päivä muiden joukossa. Enhän viettänyt synttäreitäni aikaisempinakaan vuosina. Tuli joulu ja se meni samaan malliin.
Toisella luokalla sain silmälasit ja jouduin pitämään niitä noin vuoden verran. Silmälasini eivät olleet kauniit ja kalliit vaan halvimmat mahdolliset ja kauheimmat, mitä kyseisestä putiikista löytyi. Mitä tuli vaatteisiini ja ulkonäkööni, niin silmälaseistakin sain kuulla jatkuvasti nimittelyä. Olin edelleen ulkopuolinen ja vietin syntymäpäiväni taas samalla tavalla kuin edellisinäkin vuosina, kuin myös Joulunkin.
Kolmannella luokalla, muutimme taas. Muutimme taas rivitaloon, mutta keskustaan. Siitä oli vain viiden minuutin kävelymatka kouluun. Muistan, kun heräsin kahden pikkusiskoni kanssa eräänä yönä äitini itkuun ja huutoon ja menimme huoneemme ovenpieleen katsomaan. Isäpuoleni istui äitini mahan päällä ja kuristi tätä. Äitini oli raskaana ja odotti nuorimmaista siskopuoltani. Itkimme ja katsoimme vierestä, sillä emme osanneet tai voineet tehdä mitään, pian poliisit tulivat ja hakivat isäpuoleni pois. Seuraavana aamuna kävelin taas tuttuun tapaan kouluun.
{lainaus teksti="Isäpuoleni raahasi meidät huoneeseemme, laittoi rullaverhon kiinni, laski housut alas ja antoi piiskaa niin, että tuli haavoja."}
Muistan, kun olin luokanjärjestäjänä yhtenä päivänä ja tehtävänäni oli pyyhkiä taulu tunnin jälkeen ja tuulettaa luokkahuone. Nämä tehtyäni menin ulos ja huomasin, kun luokkalaiset tytöt leikkivät twist narulla. Se näytti hauskalta ja halusin mukaan. Menin ja kysyin, että saisinko liittyä leikkiin mukaan. Vastaus oli: "Et saa". Pahoitin mieleni ja menin istumaan penkille ja katselin välitunnilla leikkiviä lapsia. Erään kerran huomasin luokkalaiseni tytöt leikkimässä pienellä metsäalueella, mikä kuului ala-asteen pihaan ja halusin mennä leikkiin mukaan. Kysyin taas, että voisinko tulla leikkiin mukaan. Vastaus oli jälleen: "Et saa, me ei haluta sua tänne". Lähdin paikalta itkien ja vietin jälleen välitunnin yksin penkillä istuen. Muistan kun kävin kertomassa opettajallemme tästä ja murehdin sitä, kun ei ollut leikkikavereita. Opettaja ei käsitellyt asiaa sen enempää kuin, että mainitsi seuraavan tunnin alussa, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan.
Pian muutimme taas. Muutimme jälleen samaan rivitaloon missä asuimme aikaisemmin, mutta viereiseen asuntoon. Nuorimmainen siskopuoleni oli jo syntynyt. Muistan, kun isäpuoleni sanoi minulle ja toiseksi vanhimmalle siskolleni: "Hakekaahan viereisestä metsästä risut niin saatte selkäänne". Suorastaan huusi ja pakotti. Menimme siskoni kanssa hakemaan risuja itkien ja menimme kotiin. Isäpuoleni raahasi meidät huoneeseemme, laittoi rullaverhon kiinni, laski housut alas ja antoi piiskaa niin, että tuli haavoja. Itkin lattialla ja seuraavana vuorossa oli pikkusiskoni. Itkimme yhdessä lattialla ja äitini ja isäpuoleni katsoivat vain vierestä ja jättivät siihen... Muistan myös, kun tulin eräänä päivänä koulusta kotiin. Vastassa oli vihainen isäpuoleni huutamassa, että olen varastanut rahaa, mikä ei pitänyt paikkaansa. Sain tukkapöllöä ja minut raahattiin nurkkaan seisomaan. Seisoin nurkassa tunteja ilman ruoka -tai vessataukoja. Syntymäpäivä koitti taas ja äitini oli sairaalassa. Ei edelleenkään syntymäpäivän viettämistä tai muistamista... Pian tuli Joulu... Katsoimme siskoni kanssa ikkunasta ulos ja odotimme joulupukkia. Joulupukin saavuttua menimme olohuoneeseen ja alkoi lahjojen jako. Kuusen alla oli kaksi risukasaa, mtkä oli sidottu pyykkinarulla ja nimetty. Toinen oli minulle ja toinen siskolleni. Nuorimmaiset siskoni saivat monta joululahjaa ja aukoivat niitä ilolla. Isäpuoleni sanoi siskolleni ja minulle: "Valitkaa sieltä risukasasta itsellenne risut niin saatte selkäänne." Pian menimme taas huoneeseemme, rullaverho laitettiin kiinni ja saimme taas piiskaa. Eräänä päivänä satuin kävelemään isäpuoleni ohi, joka makoili sohvalla. Kun kävelin ohi, hän potkaisi lujaa rintakehääni ja hengitykseni salpaantui hetkeksi. Rintaani puristi ja hengittäminen oli hankalaa... Jouduin käymään lääkärissä ja käynnin syy salattiin.
{lainaus teksti="Isäpuoleni telkesi minut monesti kuumaan saunaan eikä päästänyt pois"}
Muutimme taas... Muutimme vähän kauemmaksi keskustaa rivitalo kolmioon. Asuimme siinä kuudennen luokan loppuun. Tämän parin vuoden aikana olin edelleen ulkopuolinen ja sain kuunnella nimittelyä. Muistan kun sain eräänä päivänä kutsun kotibileisiin vähän matkan päähän. Olin toiveikas ja ruinasin lupaa äidiltäni ja isäpuoleltani. En saanut lupaa tunteihin ja jatkoin ruinaamista. Se oli tärkeää, sillä olin saanut ensimmäisen kutsuni. Lopulta sain luvan ja lähdin kotibileisiin. Seisoin oven takana ja pimpotin. Muut olivat jo siellä ja ovi aukaistiin. Minua ei laskettu sisälle ja kysyinkin, että voinko tulla. Ovella oleva tyttö huusi muille: "Heidi tuli, eihän tänne enää mahdu?" Muut vastasivat: "ei." Ovi laitettiin kiinni ja lähdin takaisin kotiin. En edes itkenyt, sillä olin jo tottunut siihen... Muistan kun istuin ruokapöydässä kolmen siskoni, äitini ja isäpuoleni kanssa. Oli ruoka aika... Pian isäpuoleni alkoi sotkea siskoni ja minun ruokaa suolalla ja mausteilla niin, että se oli syöntikelvotonta. Lopetimme syömisen, mutta hän sanoi: "Ruokapöydästä ei ole mitää asiaa pois ennen kuin ruoka on syöty". Istuimme siinä pitkään... Tavallista oli, että ruokakaupassa käydessä isäpuoleni ja äitini ostivat karkkia aina siskopuolille, mutta minä ja siskoni jäimme ilman. Meitä aina vain toruttiin ja haukuttiin. Muistan, kun kävin saunassa välillä samaan aikaan isäpuoleni kanssa niin hän telkesi minut monesti kuumaan saunaan eikä päästänyt pois. Hän teki myös niin, että suihkutti vettä kiukaaseen suihkulla, sitten kattoon ja laittoi oven kiinni. Isäpuoleni nauroi oven toiselle puolen pitäen ovesta kiinni, kun kuumia vesipisaroita tippui niskaani. Luulin monesti tukehtuvani ja kuolevani saunaan... Pian naapuriin syntyi ihania koiranpentuja. Haaveilimme koiranpennusta ja kävimme katsomassa pentuja usein. Saimme yhden koiranpennuista. Se oli puoliksi lapinnoutaja, ihana uros koira. Aina kun isäpuolemme kävi minuun ja siskooni käsiksi, koira hyppi vasten isäpuoltani ja piti puoliamme. Koira odotti eteisessä aina kun tulin koulusta kotiin.
Pian tuli kuvioihin perhekoti ja jouduimme siskojeni kanssa käymään lomilla siellä. Se toimi ikään kuin tukiperheenä, sitä kuitenkaan olematta...
Eräänä päivänä koulussa, välitunnin aikana pulpettiini oli ilmestynyt kirje. Aukaisin kirjeen ja kirje oli kirjoitettu erään luokkalaiseni pojan nimellä. Kirjettä lukiessa huomasin tyttöjen kirskuvan ja räkättävän vieressä. Kirje oli heidän kirjoittama. Muistan myös kun välituntien alettua ulkovaatteitani oli piiloteltu etten pääsisi lähtemään ulos. Tavallista oli myös pyöräni sotkeminen pihkalla. Pian synttärini lähestyivät ja ajattelin, että tekisin kutsut ja katsoisin ketkä tulisivat, sillä en ollut vielä viettänyt synttäreitäni. Annoin kutsut eräälle luokkakalaiselleni ja pyysin puolestani jakamaan ne, kun olin sairaana. Syntymäpäiväni koitti ja äitini oli silloin taas sairaalassa. Isäpuoleni ei järjestänyt syntäreitäni, kun ei niitä muistanutkaan. Odotin silti vieraita, mutta kukaan ei tullut, sillä luokkalaiseni ei ollut jakanut kutsuja...
Kuudennella luokalla olin usein mustelmilla ja ruhjeilla, niin kuin aikaisemminkin, mutta tällä kertaa näkyvämmin. Istuin eräänä koulupäivänä silmä mustana koulussa ja luokanopettajani sanoi koulupäivän päätteeksi: "Heidi, jäähän luokkaan vähäksi aikaa, minulla on asiaa". Muut lähtivät kotiin ja jäin opettajan kanssa kahdestaan. Hän sanoi: "Olen huomannut usein sinulla mustelmia, mistä ne ovat tulleet?" Vastasin tuttuun tapaan naureskellen, että olen kömpelö. Hän ei uskonut ja kysyi uudestaan. Lopulta sanoin rehellisesti, että minua pahoinpidellään kotona. Opettaja ei meinannut uskoa ja soitti kotiin. Kotiin päästyä isäpuoleni oli raivoissaan vastassa ja syytti minua juoruilusta ja sain selkääni.
Olin muutaman päivän mittaisella leirillä ja kun tulin takaisin kotiin, koira ei ollut enää tuttuun tapaan ovella vastassa. Äitini ja isäpuoleni valehtelivat, että se oli karannut. Lähdin etsimään koiraa joka puolelta, mutta en löytänyt sitä. Muutaman päivän kuluttua kaksi poliisia tuli kotiimme ja sanoi: "Täällä on tapettu kuulema koira" Siinä vaiheessa sain kuulla totuuden. Isäpuoleni oli laittanut vasaran kaulapannan väliin ja kuristanut sen hengiltä meidän keittiössä. Olin poissa tolaltani ja itkin monta päivää...
{lainaus teksti="Toivoin joka päivä omaa kuolemaani ja nukkumaan mennessäni painoin usein pääni tyynyyn niin, etten saanut hengitettyä ja kuvittelin miltä tuntuisi kuolla."}
Pääsin kuudennelta luokalta ja tuli kesäloma ja olin ulkona leikkimässä. Äitini oli sisällä siskojeni kanssa ja isäpuoli ei ollut kotona. Pian taksi ajoi pihaan. Menin sisälle ja äitini oli pakkaamassa tavaroitamme. Äitini sanoi: "Olemme lähdössä, joten ottakaa tavaranne". Hyppäsimme taksiin ja menimme Oulun ensi- ja turvakotiin. Vietimme siellä koko kesän. Äitini erosi isäpuolestamme ja jäi yksinhuoltajaksi neljän lapsen kanssa.
En kertonut kotona mitään koulukiusaamisesta, koska tiesin, että sitä ei noteerata. Sainhan kotona jatkuvasti selkääni... Muistan kun itkin itseni usein uneen ja yritin lohduttaa itseäni. Kukaan ei halannut minua lapsena ja sanonut minulle, että "Olet Heidi tärkeä" tai "Rakastan sinua." Sain vain haukkumista, lyöntejä ja rettuuttamista. Toivoin joka päivä omaa kuolemaani ja nukkumaan mennessäni painoin usein pääni tyynyyn niin, etten saanut hengitettyä ja kuvittelin miltä tuntuisi kuolla. Herranjumala, miten pieni lapsi voisi itsensä tappaa?
Turvakodista päästyämme muutimme kerrostaloasuntoon ja Ylä-aste alkoi. Luokkamme pysyi samana ja koulukiusaaminen jatkui entiseen malliin. Tämän päälle sain seurata sivusta mielenterveysongelmista kärsivää äitiäni. Muistan, kun äitini herättää minut eräänä aamuna aikaisin ennen koulun alkua ja pyytää käymään pankkiautomaatilla katsomassa tili. Herään ylös ja pyöräilen keskustaan, tilillä ei ole rahaa. Poljen takaisin kotiin ja lähden kouluun. Koulun jälkeen, kun menin kotiin, löysin äitini usein itkemästä keittiönpöydän äärestä. Menin viereen ja lohduttelin äitiäni usein. En voinut vieläkään kertoa koulukiusaamisesta, sillä en voinut rasittaa häntä sillä. Muistan, kun äitini antaa käteeni sosiaalitoimistosta saadun maksusitoomuksen ruokakauppaan ja sanoo: "Käy ruokakaupassa ja maksa tällä." Poljen taas pyörällä keskustaan, teen ruokaostokset ja kassalla myyjä sanoo: "Tämä ei valitettavasti käy tähän kauppaan vaan tuohon viereiseen." Ostokset jäävät hihnalle ja ihmiset katsovat minua säälien. Poistun paikalta seuraavaan kauppaan tekemään ostokset. Tein tätä usein. Joissakin tapauksissa maksusiitoomus oli suoraan kaupassa, mutta tilillä ei ollut aina katetta, joten ostokset jäivät hihnalle...
Meillä oli usein rahat vähissä ja kotona sai harvoin ruokaa. Johtui myös osittain siitä, että äitini ei jaksanut käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Päivän ensimmäisen ja viimeisen ruokani sainkin yleensä koulussa ruokatunnillani. Luokkalaiseni jaksoivat aina ihmetellä ja ilkkua lautastani, mikä oli täynnä ruokaa, kun samalla itse tökkivät yhtä perunaa lautasellaan ja valittivat pahasta ruoasta. Lisäksi terveydenhoitaja jaksoi muistuttaa jokaisessa terveystarkastuksessa alipainostani.
Oikeuskäsittely perheväkivallasta lähestyi ja jouduimme siskoni kanssa todistamaan kaikki kauheudet mitä 9 vuoden aikana oli tapahtunut. Lopulta isäpuolemme tuomittiin maksamaan korvausrahaa 3000 € minulle ja siskoilleni henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Tosin 1500 euroa perittiin takaisin aikuisiällä, sillä sitä maksettiin muka liikaa... Äitimmehän innostui minun ja siskoni rahoista ja pääosin veikin ne. Siskoni rahat tuhlasi tietokoneeseen, jonka osti alkoholisoituneelle miesystävälleen ja minulle sanoi, kun olin 14 vuotias: "Maksa vuokraa kun asut täällä." Lisäksi jouduin maksamaan myös sähkölaskuja, kun sähköt menivät poikki. Äitini vetosi aina kotona asumiseen. Lisäksi jouduin kustantamaan kerran äitini miesystävän autonvakuutuksenkin.
Edelleen kävimme samassa perhekodissa, mutta tällä kertaa joka viikonloppu, että äitimme saisi omaa aikaa... En halunnut siskoni kanssa koskaan lähteä kyseiseen perhekotiin suosiolla, koska siellä olo oli vain kurjempi. Ketään ei kiinnostanut, että mitä meille kuuluu vaan jouduimme sinne simputettavaksi. Toisin sanoen ilmaiseksi työvoimaksi... Tarjoilit kahvia herralle olohuoneeseen, teit ruokaa, siivoilit rivitalokiinteistön saunoja, minkä talonmiehenä kyseinen herra toimi. Minua ja siskoani syytettiin usein siitä, että miksi isämme ei ole meidän elämässä. Kuuntelimme myös usein kyseisen herran huutoa ja arvostelua.
{lainaus teksti="Jäin siskoni kanssa kahdestaan ilman ruokaa. Sekoitimme vettä ja vehnäjauhoja keskenään ja söimme sitä"}
Pian tuli aika, kun kaksi nuorimmaista siskoani huostaanotettiin ja sijoitettiin perhekotiin. Jäin toiseksi vanhimman siskoni kanssa kahdestaan kotiin, sillä meitä ei jostain syystä huostaanotettu ja kysymys kuuluukin, että miksi? Kun kaksi nuorimmaista siskoani ei ollut enää kotona, äitini saattoi olla kotoa poissa monta päivää miesystävänsä luona ja jääkaapissa paloi valot. Muistan, kun tulin eräänä päivänä koulusta kotiin ja kotona tuoksui makaronilaatikko. Äitini otti laatikon pois uunista, kääri sen folioon ja lähti makaronilaatikko mukanaan miesystävänsä luokse. Jäin siskoni kanssa kahdestaan ilman ruokaa. Yritimme monesti tehdä ruokaa kaapista löytyvillä aineksilla, kuten esimerkiksi lettuja siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekoitimme vain vettä ja vehnäjauhoja keskenään ja söimme sitä.
Muistan, kun äitini istuu ruokapöydässä ja kaatuu yhtäkkiä lattialle sairaskohtausken takia. Kyseessä ei kuitenkaan ollut oikea sairaskohtaus vaan huomionhakuinen esitys. Soitan siskoni kanssa paniikissa ambulanssin. Hoitajat tulivat, tutkivat äidin ja totesivat, että ei ole mitään hätää. Äitini näytteli usein sairaskohtausten saantia ja tottakai lapsena aina säikähdimme ja soitimme ambulanssin. Luulimme joka kerta, että on oikea hätä... Äitini oli kuitenkin usein sairaalassa ihan oikastakin syystä.
Muistan, kun oli luokkakuvaus ja päälläni oli nuhjuiset vaatteet ja huuleni olivat rohtuneet kauttaaltaan. Äitilläni kun ei ollut varaa ostaa hienoja vaatteita, saatika ilmeisesti huulirasvaa. Luokkakuvat jaettiin tunnilla ja kohta kuulin jälleen, miten luokkalaiseni poika pilkkaa ulkonäköäni koko luokan kuullen ja nauraa päälle.
Heräsin monena aamuna lähteäkseni kouluun, mutta useina aamuina lähdin vain pyörimään keskustaan. Olin todella paljon poissa koulusta, koska en halunnut mennä sinne. Olin edelleen ulkopuolinen ja luulin jopa hetkeksi saaneeni kaverin, mutta osa luokkalaisistani pitivät siitä huolen, että kukaan ei viihtyisi seurassani. Opettaja soitti kotiin poissaoloistani, mutta eihän se äitiäni kiinnostanut... Muistan kun jäin jokaiselta luokkaretkeltä pois, koska olisin joutunut olemaan sielläkin yksin ja vaikka olisin luokkaretkelle lähtenytkin, tuskin olisin saanut kotoa sinne rahaa. Pian koittikin aika kun täytin 16 vuotta ja muutin pois kotoa, mutta se onkin toinen tarina.
Tänään vietetään lapsen oikeuksien päivää ja tämän vuoden teemana on lapsen oikeus leikkiin. Vuonna 2006 teemana on ollut lapsen oikeus väkivallattomaan elämään ja vuonna 2012 kouluhyvinvointi. On todella hienoa, että tällainen päivä on olemassa ja ihmiset todella miettivät näitä asioita. Suomessa ja muualla maailmassa on valtava määrä lapsia, jotka joutuvat kokemaan mitä kauheimpia asioita ja se saa minut todella surulliseksi. Tänään aijon hiljentyä hetkeksi pohtimaan näitä asioita ja sytytän kaikille maailman lapsille kynttilän. Toivottavasti myös sinä."
Riipaisevan rajusta taustasta huolimatta Heidin elämä on nyt mallillaan. Hän valmistautuu parhaillaan kevään pääsykokeisiin ja hänen tavoitteenaan on päästä opiskelemaan lääkäriksi.
Mitä itse arvelet syyksi, että olet noinkin rajujen kokemusten jälkeen kasvanut tasapainoiseksi ja sydämelliseksi aikuiseksi?
- Olen yrittänyt ajatella, että kaikkea voi tapahtua, mutta lopulta jokaisen elämä on jokaisen omissa käsissä. Pitää itse päättää, jääkö tuleen makaamaan vai yrittääkö väkisin mennä eteenpäin, Heidi miettii.
- Olen minäkin itkenyt tuntikausia ja monesti olen ollut luovuttamisen parhaalla. Mutta aina lopulta olen tajunnut, että tämä on minun elämäni ja minun elettävä sitä. Eli ehkä vastaus kysymykseen on tietty sisukkuus ja taistelutahto, jota on vaikeilla hetkillä löytynyt.
Monesti kauniita naisia kadehditaan, ja ajatellaan, että heille kaikki on helpompaa. Heidin tarina muistuttaa, että lopulta kauniista kuoresta ei voi päätellä mitään siitä, miten kovia kokemuksia se kuori alleen kätkee. Heidi allekirjoittaakin sanonnan: "Älä tuomitse, jos et tunne".
- Asia todellakin on niin.
Lue aiemmat Minun tarinani -haastattelut täältä.
