Seinät, jotka ovat nähneet kaiken
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä niiden lieveilmiöistä.
Muutin tasan viikko sitten uuteen kotiin. Päätin, että tällä kertaa käyn läpi kaikkien laatikoideni sisällöt. Heitän pois kaiken, mitä en tarvitse.
Löysin vanhoja laskuja, jotka olisi pitänyt heittää roskiin ajat sitten. Löysin vanhaksi menneitä etukuponkeja, kuitteja ja rikki menneitä tavaroita. Roskia tuli useamman jätesäkillisen edestä.
Löysin kuitenkin myös paljon muutakin.
Löysin vanhan rakkauskirjeen, jossa entinen avopuolisoni kertoi minulle, kuinka olen muuttanut hänen elämänsä. Löysin kummipoikani piirustuksen, jossa minulla oli kolme hiusta ja kaksi hammasta.
Löysin vanhan valokuvan minusta ja siskostani. Kuvassa kumpikaan ei hymyillyt, koska olimme juuri riidelleet jostain. Löysin äitini minulle Englantiin lähettämän kortin, jossa luki yksinkertaisesti "Kaikki järjestyy rakas". Löysin kuvan, jossa isäni pelleilee äitini hameeseen pukeutuneena. Selasin kirjeitä, joita minä ja ystäväni olemme toisillemme kirjoitelleen tunneille yläasteella.
Löysin paloja menneisyydestäni. Kauneutta, iloa, surua ja rakkautta. Kaikki paperille siirrettynä. Valitsin noille kultakimpaleille kauniin mustan laatikon, jonne laitoin ne odottamaan hetkeä, jolloin haluan taas muistaa sen, kuinka monta upeaa ihmistä elämässäni on ja kuinka monenlaisia hetkiä olen saanut kokea ja kulkea heidän rinnallaan.
Paperiset muistot saivat minut itkemään ja nauramaan. Kaikista tunteita herättävin osuus oli kuitenkin vanhan kodin loppusiivous.
Tein sen yksin, illalla, kun oli pimeää. Katselin lempipaikaltani ikkunalaudalta naapuritalon valoisia ikkunoita. Kävelin ympäri asuntoani ja muistelin.
Tuossa oli sänkyni, jossa oli rakastettu ja naurettu. Samassa sängyssä olin itkenyt puristaen tyynyäni niin kovaa kuin se olisi ollut ainoa asia, joka piti minut elämässä kiinni. Tuossa olin kokenut olevani maailman ihanin nainen - ja vastaavasti maailman onnettomin ihminen.
Tuohon ovenpieleen nojasin, kun minulla oli aikuisikäni suurin riita. Pidin kiinni ovenkarmista, etten olisi kaatunut vihan voimasta.
Tässä oli sohvani, jossa sain ensisuudelman eräältä ihastukseltani J. Karjalaisen soidessa taustalla. Tuossa istuin, kun mies, jota olin tapaillut kaksi kuukautta sai koirastani niin pahan allergisen reaktion, että jouduimme yksissä tuumin päättämään, ettemme tapaa enää.
Tuossa kylpyhuoneen tutut kaakelit, joita vasten nojasin saatuani tietää, että vakavaa sairautta selvittäneiden verikokeideni tulokset olivat puhtaat. Tuossa vesi valui päälleni ja paransi pelon ja kivun.
Nuo 30 neliötä ovat nähneet niin paljon. Ne ovat todistaneet hetkiä, jolloin en ole ollut varma, onko huomista. Ne ovat nähneet minun rakastuvan, nauravan, itkevän, pelkäävän ja katuvan. Ne ovat olleet kotini ja turvapaikkani.
Nyt uudesta kodistani tulee sellainen. Toivoisin, ettei tämän kodin tarvitsisi nähdä yhtä paljon kyyneleitä. Kuitenkin, jos niin käy, tiedän, että minulla on seinät, joita vasten nojata. Minulla on vesi, joka valuu päälleni ja parantaa. Minulla on musta laatikko, jonka sisältö muistuttaa siitä, että en ole yksin.
Ja niin kauan, kun en ole yksin, olen kotona missä ikinä olenkaan.
Aikaisemmat Suhteettomuusteoriat pääset lukemaan tästä.
