Kuva: Fotolia

Sohvaperunasta taistelijaksi: "Juoksin puolimaratonin 8 viikon harjoittelun jälkeen"

09.07.2016 12:15 - Rea Tallgren

Rea Haverinen on Voicen uutispäällikkö, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.

Olen aina ollut ääripäiden ihminen. Kun urheilen, teen sen kunnolla ja treenaan monta kertaa viikossa. Ja kun en – no, silloin todellakaan en. Syön kuin hevonen, koska olen treenatessa tottunut siihen, että voin tehdä niin. Kropassa kuitenkin alkaa näkyä ja tuntua se, että liikunta unohtuu. Voin huonosti ja mikä pahinta, oma peilikuva ei miellytä.

Siihen tilanteeseen olin keväällä jälleen ajautunut, nyt reilun puolen vuoden liikkumattomuudella. Olin salakavalasti muuttunut sohvaperunaksi, joka söi illalliseksi juustonaksuja ja jonka perjantain karkkipäivä venähti helposti viikonlopun mittaiseksi ja usein ylikin.

Päätös syntyi lopulta sekunneissa. Laiskottelu saisi riittää. Jonkin pitäisi muuttua.

Kahdeksan viikon päästä Helsingissä järjestettäisiin puolimaraton. 21 kilometriä juoksua. No, älä nyt sekoile, sanon itselleni. Ei mitään juoksua! Alat nyt pikkuhiljaa silloin tällöin käymään salilla, otat ihan rauhassa.

Ajatus on kuitenkin jo karannut mieleen. Mitä jos sittenkin?  Jos haastaisin itseni rankemmin kuin koskaan aiemmin? Minä, joka inhoan juoksemista. Mitä jos?

Kesäkuun 11. päivä tuosta ajatuksesta oli nyt kulunut tasan kahdeksan viikkoa. Nuo kahdeksan viikkoa, eli 60 päivää olivat olleet täynnä treenaamista ja tuskaa. Olin herännyt kukonlaulun aikaan juoksemaan aamuhuurun peittämiä katuja kilometrikaupalla, jotta ehdin töihin normaalisti. Olin tuntenut oloni kuumeiseksi rajujen treenien jälkeen ja nukahtanut iltaisin muutamassa minuutissa, koska kroppani oli niin puhki.

Mutta tässä sitä oltiin. Seisoin puolimaratonin lähtöviivalla muiden jännittyneiden ja innokkaiden kanssa.

Olin valinnut päälleni virallisen kisapaidan, sillä en halunnut erottua massasta. En halunnut, että kukaan tunnistaa minua. Vain lähipiirini tiesi, että yrittäisin selviytyä elämäni ensimmäisestä puolimaratonista. Harva tiesi edes, että olin alkanut treenata juoksua.

Kun valtava ihmismassa vihdoin lähti liikkeelle, tunsin olevani osa jotain todella suurta. Jokainen meistä oli yksilö, mutta juoksimme rinta rinnan. Mitä pidemmälle matka jatkui, sitä enemmän olin läsnä omassa kehossani. Tunsin hengitykseni, tunsin, kuinka veri virtasi suonissani, tunsin, kuinka suuni kuivui ja kuinka lihakseni tekivät parhaansa.

Mukaan matkaan mahtui epätoivon hetkiä ja hetkiä, jolloin hölkkäsin eteenpäin lähes kävelyvauhtia. Silti, kävellyt en metriäkään.

Uskomattomin hetki koko matkan aikana oli se, kun ymmärsin, että tulen pääsemään maaliin asti. Siitä hetkestä lähtien en pystynyt pyyhkimään kasvoiltani hymyä. Viimeiset kilometrit juoksin kuin siivet selässäni. Ohitin ihmisiä, kannustin kanssajuoksijoita. Vilkuttelin katsojille.

Maalissa minua odottivat avomieheni, vanhempani ja hyvä ystäväni. Kun kuulin, kuinka kovaa he kannustivat minua, liikutuin. Liikutun vieläkin, kun mietin tuota hetkeä. Perheeni oli hankkinut minulle ruusun. He olivat seuranneet juoksuani reitin varrelta ja odottaneet innokkaasti maaliintuloani.

Vaikka jalkani olivat muusia, oli ryhtini suora. Olin todistanut itselleni jotain sellaista, jota en olisi uskonut mahdolliseksi; minä pystyin, kun tarpeeksi halusin. Ja niin pystyn jatkossakin. On kyse sitten lähes mistä tahansa.

Lue kaikki aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä. Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena. 

Kilpailut

Uusimmat