"Tärkeintä ei ole olla kummankaan näköinen - vaan oman itsensä näköinen"
Rea Haverinen on Voice.fi -sivuston uutispäällikkö, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä niiden lieveilmiöistä.
Tänään vietetään 213-päivää. Päivän tarkoitus on lisätä tietoisuutta ja hälventää ennakkoluuloja downin syndrooman ympäriltä. Maailmassa downeja on noin neljä miljoonaa.
Yksi heistä on minun siskoni.
Kun siskoni syntyi, olin ollut jo muutaman vuoden ainoa lapsi. Minua ärsytti, että vanhemmat olivat menneet lisääntymään uudestaan, minä kun viihdyin ainokaisena. En odottanut pikkusisarusta innolla.
Helmikuun 23. päivä 1992 isäni tuli kotiin sairaalasta ja sanoi, että minusta oli tullut isosisko pienelle, vaaleanpunaiselle tytölle. Sen sijaan, että isä olisi hymyillyt leveästi, hän itki.
- Siskosi ei välttämättä selviä, sillä hänellä on sydänvika.
Muistan pötköttäneeni isän vieressä sängyssä. Ei isällä saanut olla paha mieli. Eikä minun pikkusiskollani saanut olla hätää. Sillä se hänestä tuli juuri sillä hetkellä minulle: pikkusiskoni, elämäni tärkein ihminen.
Siskoni selvisi vaativasta sydänleikkauksesta. Hän oppi kävelemään, puhumaan, lukemaan, laulamaan ja soittamaan. Hän on iloinen, kaunis, surullinen, ihana, ärsyttävä, ilkeä, kiltti, lempeä, huumorintajuinen ja totinen. Hän nauraa, pilkkaa, hellii, vittuilee ja rakastaa.
Hän on aivan kaikkea sitä, mitä jokainen meistä.
Ystäväni halusi kerran haastatella minua siskostani. Hän selitti, että koulua varten tehtävän haastattelun idea olisi selvittää, miten uskoin vaikuttaneeni pikkusiskoni elämään ja ajatuksiin.
Sanoin, etten osaisi vastata siihen. Sen sijaan voisin kyllä kertoa, miten siskoni on vaikuttanut minuun.
Jos siskoani ei olisi, en tietäisi miltä tuntuu tietää, että maailmassa on aina yksi ihminen, jolle voin soittaa ja olostani tulee parempi. En osaisi ulkoa kaikkia Disney-elokuvien lauluja. En osaisi nauraa itselleni samalla tavalla. En osaisi ottaa vastaan niin rehellistä palautetta, kun olen häneltä tottunut saamaan.
En tietäisi miltä tuntuu pötköttää vanhempien sängyssä ja kikattaa jollekin sellaiselle, jota kukaan muu ei ymmärtäisi. En tietäisi, miltä tuntuu, kun maailman pulleimmat ja pehmeimmät kädet silittävät hiuksia ja pyyhkivät kyyneleet pois.
Heli Mustosen runo summaa hyvin sen, mitä siskostani ajattelen:
"Tärkeintä ei ole,
että vauva on terve
Tärkeintä on jäädä henkiin
Tärkeintä ei ole saavuttaa
neuvolakirjan jokaista
kohtaa " normaaliin tahtiin"
Vaan olla
oman neuvolakirjansa Indiana Jones
Oman elämänsä sankari
ja vähän muidenkin
aika paljon muidenkin
Tärkeintä ei ole olla sitä
mitä muut toivoivat
luulivat tai odottivat
Tärkeää ei ole olla
kummankaan näköinen
Tärkeää on olla
oman itsensä näköinen
ja pitää vahvasti
kaksin käsin kiinni siitä
mitä elämäksi sanotaan
Tärkeintä on olla
yhdessä ja jaksaa
Olla paikalla silloin
kun välittämistä jaetaan
Tärkeintä on kuulua johonkin
ja hengittää samaan tahtiin
sen porukan kanssa
jota myös perheeksi kutsutaan."
Jos siskoani ei olisi, ei olisi minuakaan. Ei sellaisena, kun olen nyt.
Hyvää 213-päivää kaikille. Muistakaa, että kaikki me olemme erilaisia, mutta samanarvoisia.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä. Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena.
