Ystävyydestä
Rea Haverinen on Voicen ihmissuhdekolumnisti, joka pohtii ihmissuhteita ja -suhteettomuutta ja niiden lieveilmiöitä.
Viime päivinä olen pohtinut parisuhteiden sijaan aika paljon ystävyyttä. Kaikki sai alkunsa kun minä ja ystäväni olimme juhlimassa noin viikko takaperin.
Ilta oli ollut ihana, mutta eräs asia painoi mieltäni. Yhtäkkiä yökerhossa en pystynyt enää pidättelemään kyyneleitäni, vaan aloin vollottaa täyttä itkua.
Kun huomasin, ettei itkulle tule loppua vaikka tein kaikkeni, päätin lähteä muiden iltaa pilaamasta takaisin kotiin. Menin hyvästelemään ystäväni urhea hymy naamallani, ja sanoin, että lähden nukkumaan.
- Minä tule mukaan, ilmoitti ystäväni välittömästi.
Vaikka väitin vastaan pitkään ja uhkasin jo hermostuakin, ystäväni piti pintansa. Hän ei päästäisi minua yksin lähtemään surullisena.
En tiedä, mikä minut ilmiantoi. Oliko se pieni nykäisy silmäkulmassa, huulten värinä, vai hento ääni. Joku kuitenkin vakuutti ystäväni siitä, ettei hänen tulisi jättää minua yksin.
Ja onneksi hän ei niin tehnyt.
Vollotin koko matkan kotiin. Pysähdyimme vähän väliä halaamaan ja hän pyyhki silmiäni ja nenääni. Kotona hän peitteli minut nukkumaan, tehtyään minulle ensin leipää.
Tuo ilta oli todiste siitä kuudennesta aistista, jonka ystävät joskus onnistuvat kehittämään. Ystäväni ei jättänyt minua yksin, vaikka olisi voinut. Hän ei luovuttanut, vaan lohdutti minua ja piti minusta kiinni, kun sitä eniten tarvitsin.
Ystävyys on vähän niin kuin kukka. Sitä on pakko kastella, jotta se pysyy hengissä. Ystävää ei voi jättää jatkuvasti huomiotta. Silti tosiystävyys on vähän niin kuin kaktus. Se voi olla melkoisen piikikäs ja välillä satuttaa, mutta se selviää mistä vain. Vaikka olisi kylmiä jaksoja tai paahtavaa hellettä, näivettynytkin kaktus saa värinsä takaisin ja kohtaa pystypäin kaikki haasteet.
Kenenkään toisen ystävyyttä on mahdoton tuntea tai arvostella. Kenties liikuttavin kohtaus, jota olen kuunaan nähnyt elokuvissa käsittelee juurikin ystävyttä.
50/50-elokuvassa päähenkilöllä on syöpä, ja hänen paras ystävänsä ei aina osaa suhtautua sairauteen sen vaatimalla vakavuudella. Katsoja kyseenalaistaa koko ystävyyden, kunnes eräänä iltana söpää sairastava päähenkilö saattaa tujussa humalassa olevan ystävänsä kotiin. Hänet sänkyyn peiteltyään hän huomaa ystävänsä kirjapinossa päällimmäisenä kirjan, joka neuvoo, kuinka tukea syöpää sairastavaa ystävää.
Kirja on luettu hiirenkorville.
On myös olemassa sanatonta ystävyyttä. Kun vaikeasti autistinen lapsi painautuu toiseen kiinni ja hänen kasvoilleen leviää hymy, on ystävyyden määritelmä täytetty - vaikka se ei aivan perinteinen olisikaan. Myös eläinten kanssa voi olla ystävä. Oma lemmikki ei ikinä loukkaa, eikä puhu pahaa selän takana.
Minulle ystävyys on monisyinen juttu. Ystävyys pitää ansaita osoittautumalla luottamuksen arvoiseksi. Vaikka olen avoin, en päästä ihmisiä elämääni heppoisin perustein. Jos olet ystäväni, olet sitä hamaan loppuun asti. Minä puolustan sinua, vaikka mikä olisi ja odotan sinulta samaa.
Minä toivon, että sinä lähdet parhaistakin juhlista mukaani, kun minä olen surullinen. Minä odotan, että peittelet minut sänkyyn ja syötät minulle leipää. Ja että kerrot, että huomenna on luvassa uusi päivä.
Minä odotan noita asioita, koska tekisin saman sinulle - epäröimättä.
Pitäkää huolta ystävistänne, millaisia ikinä he ovatkaan. Ystäviä - oikeita sellaisia - ei nimittäin koskaan voi olla liikaa.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä!
