Kuva: Shutterstock
Julia, 22, sairastui syöpään: "Itkin, koska pelkäsin kaljuuntumista, ihmisten reagointia ja sääliä"
Minun tarinani -sarjassa ihmiset kertovat selviytymistarinoitaan omin sanoin. Tällä kertaa tarinansa kertoo 22-vuotias Julia Määttä, jolla diagnosoitiin Burkittin lymfooma.
Kaikki alkoi heinäkuussa 2017, kun kroppani alkoi kutista yllättäen joka puolelta. Sitä kesti varmaan noin viikon, kunnes toisessa polvessa alkoi sen lisäksi hermokipu. Sitä kesti noin viikon, jonka jälkeen kipu siirtyi toiseenkin jalkaan. Kun jalkakivut loppuivat, alkoi toisenlaiset kivut selässä, reisissä, lantioissa, pohkeissa ja käsivarsissa.
Kipu oli sietämätöntä ja valvotti öisin, jouduin välillä itkemään kivusta. Kipuvoidetta ja kylmägeeliä kului paljon parissa viikossa. Aloimme epäillä, ettei tämä ole enää normaalia ja kävin terveyskeskuksessa sairaanhoitajalla näytillä. Sairaanhoitaja ei katsonut tarvetta käydä lääkärillä, vaan epäili tämän olevan virusperäistä.
Jonkin ajan kuluttua kävelykykyni alkoi huonontua ja kävely oli vaivalloista. Olin todella väsynyt ja en jaksanut muuta kuin makoilla sängyssä.
Kolmen viikon kuluttua lähdin uudestaan lääkäriin. Pääsin verikokeisiin, joista näkyi, että tulehdusarvot olivat todella koholla. Samalle päivälle sain kiireisen lähetteen Oyksiin tutkimuksiin. Oyksissa röntgenkuvattiin, mutta siinä ei näkynyt mitään. Verikokeita tehtiin todella paljon ja jouduin lopulta osastolle.
Aika pian pääsin osastolta magneettikuvauksiin, joissa selvisi, että selkärankani oli täynnä pesäkkeitä - kuten myös lantio ja reidet. Lääkärit alkoivat epäillä, että minulla voisi olla syöpä, mutta mikä syöpä, siitä ei ollut tietoa.
"En osannut yhtään odottaa sitä, mitä olisi vielä edessä."
Vaikka olin alitajuntaisesti varautunut kovien kipujen vuoksi siihen, että lääkärit voivat löytää jotain vakavaa, pahinta oli odotus. Pelkäsin todella paljon sitä, mitä lääkärit tutkimusten avulla löytävät. Lopulta minulle iski pieni paniikki siitä, että mitä nyt tapahtuu. En osannut yhtään odottaa sitä, mitä olisi vielä edessä.
Ensin otettiin koepala pesäkkeestä ja odotettiin muutama päivä, kunnes hematologi päätti, että otetaan luuydinnäyte, jotta saataisi vastaus nopeammin. Luuydinnäytteen tulokset saatiin jo heti samalle päivälle ja varmistui, että kyseessä on todella syöpä. Eniten epäiltynä oli Burkittin lymfooma, joka on helposti leviävä, ja joka leviää myös nopeasti aivoihin. Hoidon aloituksella oli todella kiire.
Kun lääkäri tuli kertomaan minulle syövästä, menin shokkiin. En enää muista itkinkö silloin, mutta pelkäsin. Kun lääkäri lähti, osastolla vieressäni ollut nainen alkoi kertoa omista syövistään. Hän oli sairastanut jo kolme eri syöpää. En kehdannut sanoa mitään, mutta olisin vain halunnut olla hetken rauhassa. Ei lohduta kuulla, että kun sait yhden syövän ja joudut ehkä vielä sairastamaan niitä lisää.
Minut siirrettiin syöpäpuolelle noin kymmenessä minuutissa siitä, kun lääkäri kävi kertomassa uutiset. Oli kiire aloittaa hoidot. Samalle päivälle sain ensimmäisen sytostaattiannokseni ja minua pelotti.
"Hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa jopa 25 eri syövälle."
Minulle tehtiin seitsemän vuotta sitten elinsiirto. Tähän mennessä kaikki oli mennyt hyvin ja uusi munuainen on toiminut loistavasti. Sain elinsiirron jälkeen hyljinnänestolääkkeitä. Syöpädiagnoosin jälkeen luimme netistä, että hyljinnänestolääkkeet voivat altistaa jopa 25 eri syövälle.
Tämän tiedon valossa kysyimme syöpälääkäriltä, että voivatko annetut hyljinnänestolääkkeet olla syypää syöpääni. Lääkäri vastasi kyllä, ne altistavat syövälle.
"Meinasin ensin kieltäytyä vaskuportista, mutta kun kuulin mitä siitä voisi seurata, suostuin itkien."
Parin päivän sisällä kun keskustelimme lääkärin kanssa syöpähoidoista, lääkäri ehdotti että minulle laitetaan vaskuportti/keskuslaskimoportti rintaan ihon alle, jonka kautta sytostaatti tiputettaisiin. Lääkäri kertoi, etteivät käsien suonet kestäisi sytostaattia, kun hoitoja tulee niin paljon.
Meinasin ensin kieltäytyä, koska lupasin itselleni vuosia sitten dialyysin jälkeen ettei sisälleni tulisi enää mitään ”ylimääräistä”, mutta kun kuulin mitä siitä voisi seurata, suostuin itkien. Vaskuportti laitettiin leikkauksessa samana päivänä.
Kolmen viikon päästä koepalavastauksen ottamisesta saimme varmistuksen Burkittin lymfoomasta ja lääkäri teki hoitosuunnitelman. Siinä päätettiin, että sytostaattihoitoa annetaan viisi päivää viikossa, jonka jälkeen on yksi välipäivä ja sitten selkäpiikille sytostaattia suoraan selkäytimeen, jolla estetään syöpää leviämästä aivoihin. Sitten oli kahden viikon tauko, kunnes sama rumba uudelleen.
"Itkin, koska pelkäsin kaljuuntumista, ihmisten reagointia ja sääliä."
Ensimmäisen hoitokerran jälkeen valkosoluni laskivat niin alas, että jouduin sairaalaan eristyksiin. Punasolut olivat myös niin vähissä, että minulle jouduttiin antamaan punasoluja. Sytostaatit aiheuttivat myös sieni-infektion suuhun ja sain siihen tiputuksena sienilääkettä.
Toisella hoitokerralla minulla alkoi tippumaan hiuksia. Sänky oli joka aamu aivan täynnä hiuksia. Itkin, koska pelkäsin kaljuuntumista, ihmisten reagointia ja sääliä. Kahden viikon päästä kyllästyin niiden tippumiseen, ne kutittivat ikävästi selässä ja tiesin, että ne tippuvat kuitenkin. Lopulta ajoin ne pois kampaamossa. Ensin vihasin ulkonäköäni pitkään, mutta onneksi siihenkin lopulta tottui.
Kaikista rankinta oli se, ettei jaksa eikä pysty mihinkään. Äitini joutui auttamaan minua suihkussa kun olin kotosalla. Sairaalassa sain olla nälissäni ja paino tippui kuusi kiloa. Sain lukea, kun kaverit menevät baarissa ja olin suurimmaksi osaksi yksin ne viisi päivää viikossa. Silloin itkin ja ahdisti. Onneksi edes yksi ystävä kävi säännöllisesti katsomassa. Toinen kaveri toi suklaata ja paljon limsaa, joita en pystynyt tosin juomaan hetkeen.
"Olen pitänyt peruukkia vain kerran."
Kävimme ostamassa peruukin jo aika alussa, mutta olen pitänyt sitä kerran. Pidin pipoa päässä välillä sisälläkin. Päätä paleli jatkuvasti ilman hiuksia ja välillä taas pipo lähti päästä kuumien aaltojen takia. Minulle luotiin väliaikaiset vaihdevuodet vatsapiikillä, koska sytostaatit voivat aiheuttaa lapsettomuutta.
Ainoa onnenhetki hoitojen aikana oli, kun olin laittanut paikalliseen oululaiseen burgeripaikkaan viestiä, että haluaisin käydä siellä syömässä ennen hoitoja. He kertoivat, että paikka menee juuri remonttiin ja vitsailin heille, että tuokaa minulle viimeinen ateria sairaalaan. He vastasivat, että jos lupaat ettei ole viimeinen ateria niin he tuovat. Lupasin.
27. päivä lokakuuta olin onneni kukkuloilla, kun sain maailman parhaimman aamupalan - hampurilaisaterian!
"Takaraivossa kummitteli, että paranenko varmasti."
Syövän aikana tuli itkettyä jonkin verran. Takaraivossa kummitteli, että paranenko varmasti. Toisen hoitokerran jälkeen minut magneettikuvattiin uudelleen ja kuvissa paljastui, että pesäkkeitä on kadonnut tosi paljon. Helpotus oli todella suuri, kun hoidot olivat tehonneet.
Kolmannen hoitokerran jälkeen kävin PET-kuvauksessa, jossa laitettiin sokeripitoista radioaktiivista ainetta suoneen ja odotettiin, että se hakeutuu syöpäpesäkkeisiin. Kuvauksen jälkeen huomattiin, ettei aktiivista syöpää enää ole. Lääkäri kertoi sen tarkoittavan sitä, että hoitojaksoja olisi enää kaksi jäljellä.
Pidättelin itkua käytävälle asti ja käytävälle päästyäni aloimme itkemään onnesta äitini kanssa. Pitäisi jaksaa enää pari viikkoa sairaalassa ja sitten se olisi ohi.
Kun viimeinen hoitopäivä koitti ja viimeiset sytostaatit tippuivat, aloin itkemään. Olin niin helpottunut. Niin kuin iso kivi olisi pudonnut rinnan päältä.
Pääset lukemaan kaikki Minun tarinani -juttusarjan artikkelit täältä.
Kiinnostaako sinua kuulla enemmän Julian tarinasta? Pääset lukemaan nuoren naisen blogia täältä.
Lue myös: Minun tarinani: Poikani tappoi itsensä teini-ikäisenä
Lue myös: Suomalaisnaisen kertomus parisuhdeväkivallasta järkyttää: "Selvisin hengissä esittämällä kuollutta"
