Kuva: Senja Rapila

Laura ponnisti köyhyydestä unelma-ammattiin: ”Jos tarpeeksi haluaa, voi saavuttaa mitä tahansa”

09.11.2016 10:00 - Katja Nygård

Laura Varjokari, 29, ei antanut perheensä vähävaraisuuden eikä sukulaisten epäilysten vaikuttaa ammatinvalintaansa. Tahdonvoiman ja hyväntekeväisyysjärjestön tuen avulla hän saavutti suuren unelmansa.

Taasko tässä kävi näin, ajattelin maatessani sohvalla. Oli päivä, jolloin yliopiston valintakirjeiden oli määrä saapua niille onnellisille, jotka oli hyväksytty kouluun. Olin pyrkinyt neljättä kertaa lukemaan oikeustieteitä.

Kello lähestyi neljää, eikä postia kuulunut. Aloin jo menettää toivoni. Viimein postiluukku kolahti ja juoksin eteiseen. Lattialla odotti minulle osoitettu paksu kirjekuori, jonka avasin vapisevin käsin. Se oli elämäni onnellisin päivä.

En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin niillä kolmella ensimmäisellä kerralla, kun en ollut sisään päässeiden joukossa. Kun muut hakijat pitivät pitkiä lukulomia, itse tein samaan aikaan kolmea eri työtä ja saatoin vain unelmoida kalliista valmennuskursseista. Takapakeista huolimatta en pystynyt edes miettimään mitään muita vaihtoehtoja. Olin unelmoinut juristin ammatista siitä lähtien, kun olin ala-asteikäisenä nähnyt televisiosta lakimaailmaan keskittyneen Ally McBeal -sarjan.

Haluan rohkaista muitakin uskomaan itseensä ja unelmiinsa. Niiden eteen pitää kuitenkin olla valmis tekemään töitä, harvalle meistä niitä tarjoillaan suoraan nenän eteen.

Pihistimme kaikesta

Sukulaiset eivät uskoneet mahdollisuuksiini, koska suvussamme ei ollut yhtäkään korkeasti koulutettua. Itse en koskaan ajatellut, etteikö minusta voisi tulla juristia vain siitä syystä, että olisin varttunut vähävaraisessa perheessä.

Asuin lapsuuteni Kontulassa työttömän yksinhuoltajaäitini ja pikkusiskoni kanssa. Rahaa ei ollut. Jouduimme pihistämään melkein kaikessa. Vaikka kuinka venytimme penniä, rahat eivät aina riittäneet edes kaikkein välttämättömimpään. Kavereiden synttärijuhlat jätin yleensä väliin, koska rahaa lahjaan ei ollut. Kaikista kutsuista en edes kertonut äidille. Halusin suojella häntä pahalta mieleltä.

Koulussa kavereideni perheet vaikuttivat omissa silmissäni rikkailta, vaikka sitä ne tuskin olivat. Monilla luokkatovereistani oli kaksi työssä käyvää vanhempaa, joten he matkustelivat ja saivat uusia vaatteita. Omat vaateeni oli hankittu kirpputorilta, eikä matkustaminen tullut kysymykseen. Meille oli siskoni kanssa luksusta päästä viikonloppuisin isovanhempiemme luokse, jossa saimme karkkia ja limsaa.

Äitini yritti kaikkensa, jotta meillä oli siskoni kanssa hyvä olla. Hän tinki kaikista omista hankinnoistaan ja olisi pystyessään antanut meille vaikka kuun taivaalta. Vaikka hänellä ei ollutkaan varaa ostaa meille kalliita tavaroita, läsnäoloa ja rakkautta meiltä ei puuttunut.

Vähään tyytyväinen

Jossain vaiheessa ala-astetta ymmärsin, että jos halusin saavuttaa elämässäni jotain, opiskelu oli ainoa tieni menestykseen. Aloin opiskella ahkerasti. Ukkini kannusti minua lupaamalla kymmenen markkaa jokaisesta kympistä, jonka sain kokeista. Niitä alkoikin pian ropista.

Olin pienestä pitäen ollut hyvin järjestelmällinen ja säästäväinen. En tuhlannut jokaiseen ihanuuteen, mikä tuli vastaan. Olin aika vähään tyytyväinen. Iloitsin oman työni tuloksista ja koulumenestyksestä.

Lauran Varjokarin unelma juristin ammatista on toteutumassa. (kuva: Fotolia)

Yläasteen jälkeen keskiarvoni oli niin hyvä, että pääsin arvostettuun lukioon. Seuraavaksi eteen tuli oppikirjojen hankinta. Tein opiskelujeni ohessa useampaa työtä muun muassa kaupungin puutarhalla, lastenhoitajana sekä kaupan kassalla. Siitä huolimatta ilman Pelastakaa Lapset -järjestön oppikirjatukea minulla ei olisi ollut mahdollisuutta käydä lukiota. Tuki on tarkoitettu nuorille, joiden koulunkäynnin jatkaminen peruskoulun jälkeen on uhattuna perheen vähävaraisuuden vuoksi.

Muistan vieläkin sen hienon hetken, kun sain muiden mukana käydä hakemassa oman kirjatilaukseni ja selata uusia kirjojani. En koskaan kertonut opiskelutovereilleni saamastani kirjatuesta. Heistä jotkut saivat syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltaan bemarin, joten en usko, että he olisivat ymmärtäneet, mitä vähävaraisuus oikeasti tarkoittaa.

Sitkeys palkitaan

Unelma juristin ammatista on pian totta. Opiskelen nyt kuudetta vuotta oikeustieteitä ja kirjoitan parhaillaan gradua. Valmistumiseni jälkeen unelmoin työpaikasta isossa asianajotoimistossa. Haaveenani on päästä tekemään riitajuridiikkaa. Uskon edelleen siihen, että jos on tarpeeksi halua ja tahdonvoimaa, voi saavuttaa mitä tahansa.

Nykyään yritän itse auttaa muita, koska tiedän sen kantavan hedelmää. En tiedä, miten oma perheeni olisi pärjännyt ilman Pelastakaa Lapsia tai leipäjonoja. Autan muun muassa vanhuksia siivoamalla heidän kotejaan ja mentoroin syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta.

Pian saan sporttikummilapsen, jonka kanssa käyn harrastamassa liikuntaa, koska hänen omat vanhempansa eivät siihen kykene. Tykkään myös antaa kivoja joululahjoja heille, joilla niitä ei muuten olisi. Ja äidille on kiva ostaa kaikkea ihanaa.

Kilpailut

Uusimmat