Kutsu mua
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä niiden lieveilmiöistä.
Lukiolaisten Liitto starttasi tällä viikolla vaikuttavan kampanjan. Kampanjan nimi on Kutsu mua. Se korostaa, että ihmisiä saisi kutsua vain sanoilla, jotka he hyväksyvät. Kiusaamista vastustavaan kampanjaan otti muutamassa tunnissa osaa lukematon määrä ihmisiä julkkisista lähtien. Kampanjan suojelija on presidentti Sauli Niinistö.
Kampanjaan osallistutaan jakamalla itsestään kuva lapun kanssa. Lappuun jokainen on kirjoittanut haukkumasanan tai vähättelyn, jonka on itse osakseen saanut. Alle kirjoitetaan se sana, jonka oikeasti haluaisi kuulla. Sen, joka oikeasti pitää paikkansa.
Plarasin eilen läpi kymmeniä kuvia. Monia oli haukuttu lihaviksi. Osa oli saanut kuulla olevansa rumia ja kusipäitä. Aloin miettiä, mitä minun lapussani lukisi.
Minua on kiusattu - ei niinkään lapsena, mutta aikuisena. Koska kiusaaminen oli lähinnä rajua syrjimistä, selän takana pahan puhumista, halveksuntaa ja ylenkatsetta, ei mieleeni ei juurikaan tullut konkreettisia sanoja, joita olisin keksinyt. Ei heti.
Mutta kun aloin miettiä asiaa enemmän, aloin muistaa hetkiä. Hetkiä jolloin sellaisetkin ihmiset, jotka ovat minulle läheisiä, ovat vähätelleet minua.
- Kaunis, mutta tyhmä kuin saapas, sanoi eräs ystäväni vitsillä kerran, kun esitteli minut eteenpäin.
Hauskaa, kaikkia nauratti. Minuakin. Mutta en ole unohtanut hetkeä.
Tyhmä, blondi, bimbo, simppeli, palikka. Niitä olen saanut kuulla - ja saan edelleen. Nykyään nuo sanat eivät enää loukkaa, sillä tiedän, etten ole mitään noista. Jostain syystä niitä sanoja kuitenkin kuulen - useammin kuin olin ymmärtänytkään.
Aloin miettiä asiaa myös parisuhteiden kantilta. Minulle on usein tullut tunne, että kelpaan kyllä ajanvietoksi, mutta en vakavasti otettavaksi kumppaniksi. Välillä pidän itsekin itseäni tyhmänä, sillä olen naivisti kerta kerran jälkeen luottanut ja antanut sydämeni särkyä.
Silti, en usko olevani helppo. En usko olevani tyhmä. En usko olevani bimbo, joka ei ansaitse suhdetta ja rakkautta.
Jos minun pitäisi päättää yksi sana, jolla minua kutsuttaisiin, tiedän, mikä se olisi.
Haluaisin kuulla sen kumppaniltani meidän oltuamme yhdessä niin pitkään, että ihomme olisivat jo ryppyiset kuin pergamenttipaperit. Että kun katsoisimme toisiamme silmiin, olisivat ne yhtä haaleanvaaleat kuin alkukevään taivas. Että sänkyymme olisi muodostunut molemmille oma painauma, johon ilta illan perään kävisimme käsi kädessä nukkumaan, kuten olisimme tehneet jo kymmenien vuosien ajan.
Haluaisin, että kun hän olisi liian vanha muistamaan, että nimeni on Rea, kuulisin hänen huuliltaan silti aina hänen minua katsoessaan yhden sanan, jonka hän tietäisi todeksi.
Se sana olisi "rakas".
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä.
