Minun tarinani: Syöminen tarkoitti että olin huono ihminen
Minun tarinani -sarjassa lukijat kertovat elämästään omin sanoin ja rehellisesti. Tällä kertaa tarinansa kertoo Vanessa, jolle syömisestä tuli valtava peikko.
Se alkoi hyvin salakavalasti. Päätin pudottaa painoani parisen kiloa. Ensin pois jäivät herkut, sitten välipalat. Kuin salaa itseltäni huomasin unohtavani myös ruokailuja. Oikeasti en unohtanut - en vain halunnut myöntää olevansa syömättä.
Syömishäiriö? En minä sellaista omasta mielestäni sairastanut. Söin päivässä kerran tai kaksi. Aamupäivällä söin puolikkaan ruispalan, jonka päällä ei ollut mitään. Illalla sain syödä omenan - jos oli pakko. Koin olevani elämäni kunnossa. Liikuin valtavia määriä. En ehtinyt nähdä ystäviä - minun piti urheilla. Ystäväni myös tapasivat usein ruuan äärellä ja se ei sopinut. En kehdannut kieltäytyä jos tarjottiin - en tahtonut tehdä ruokavaliostani numeroa.
Silti minulla ei ollut ongelmaa. Ei vielä silloinkaan, kun olin pudottanut jo valmiiksi hoikasta varrestani kymmenen kiloa ja näytin siltä, kuin olisin sairastunut syöpään. Ei. Minulla ei ollut ongelmaa vielä silloinkaan, kun äitini alkoi valmistaa minulle ruokia, joita sotkin lautaseen ja piilotin sen jälkeen naapuritalon biojäteastiaan. Kyllä äiti, söin kaiken. Oli hyvää, äiti.
Oikeasti en syönyt suupalakaan.
Kun menin iltaisin nukkumaan, nälkä oli usein niin suuri, että en pystynyt ajattelemaan muuta. Seuraavassa päivässä odotin kahta asiaa, ruispalaa, joka hetkeksi veisi nälän kauemmaksi ja punnitusta. Punnitusta, joka toivottavasti todistaisi, että olen laihtunut entisestään.
Itseinho ja itsensä rankaiseminen olivat armottomia, jos puntari ei näyttänyt joka viikko edellistä pienempää numeroa. Kymmenen kilometrin lenkki piti tehdä kaksi kertaa. Illalla syötävän omenan sain luvan unohtaa. Iltaisin teki kipeää, kun yritin löytää sängyssä hyvää asentoa. Polveni olivat niin luiset, että niitä sattui pitää yhdessä.
Minulla ei silti ollut ongelmaa. Minulla ei ollut mitään hätää. Niin vakuutin myös vanhemmilleni, kun he vihdoin ottivat asian puheeksi. Äitini oli tarkkaillut minua salaa. Käännekohta tuli hänen huomatessaan, etten ollut yhtenä päivänä syönyt mitään. Hän toi huoneeseeni leipiä. Kieltäydyn syömästä. Äitini pyysi, komensi, huusi. Lopulta rukoili.
- Hyi vittu. Sä yrität tappaa mut? Inhoatko minua noin paljon? Jos mä syön noi, musta tulee läski, ruma, lihava, paska, ällöttävä. Mä tapan itseni ennemmin kuin syön nuo, vastasin.
{lainaus teksti="Jos mä syön noi, musta tulee läski, ruma, lihava, paska, ällöttävä. Mä tapan itseni ennemmin kuin syön nuo"}Minulle hankittiin apua. Pääsin hoitoon vuorokauden sisällä. Hoidossa tehtiin diagnoosi. Minulla oli anoreksia. Se oli luultavasti vahingoittanut luustoani ja hedelmällisyyttäni. Lääkäri epäili, että hormonitoimintani normalisoimiseen saattaisi mennä vuosia.
Mutta eihän minulla ollut ongelmaa? Minulla ei pitänyt olla ongelmaa. Olin fiksu tyttö, pärjäsin koulussa, minulla oli ystäviä. En kai minä olisi päästänyt itseäni sairastumaan?
Parantuminen oli hidasta ja tuskallista. Vihasin jokaista suupalaa, joka minun oli pakko syödä. Tunsin rasvan kertyvän raajoihini. Jos lihon, olen epäonnistunut. Olen ruma, olen vastenmielinen. Silti söin, pala kerrallaan, viikko viikolta enemmän.
Sairaudestani on kulunut useampia vuosia. Sanotaan, ettei anoreksiasta parannu koskaan. Allekirjoitan sen. Joka kerta, kun kohtaan elämässäni vastoinkäymisiä, käännän katseeni vartalooni. Johtuuko se minusta? Olenko lihava? Pitäisikö minun muuttaa itseäni?
Syömistä on helppo kontrolloida. Kaloreita osaan laskea vaikka unissani. Muistan montako oliivia saa syödä, montako juustopalaa voi päivässä nielaista ennen kuin päivän kalorisaanti tulee täyteen. Ne, jotka väittävät, ettei anoreksia ole psyykkinen sairaus, erehtyvät. Sillä siellä se itää - korvien välissä.
Enää en kuitenkaan suostu sairastumaan. Minulla on haaveita, joihin sairaus ei sovi. Haluan menestyä urallani. Haluan hankkia lapsia. Haluan olla terve. Ja ennen kaikkea - haluan syödä ystävieni kanssa illallista, kaloreita laskematta ja onnellisena.
Lue aikaisemmat Minun tarinani -sarjan jutut tästä! Jos haluat itse kertoa oman tarinasi, lähetä se osoitteeseen toimitus@voice.fi ja laita otsikoksi Minun tarinani.
