Rakkautta ilman sanoja
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta ja niiden lieveilmiöistä.
Tiedän, että kolumnini käsittelevät yleensä ihmissuhteita. Mutta merkityksellisiä tunnesiteitä voi luoda muihinkin kuin ihmisiin. Hyvänä esimerkkinä minulla on koirani, josta on tullut minulle muutamassa vuodessa kenties elämäni tärkein asia.
Ennen kun sain oman koiran, en ymmärtänyt, miten ihmiset kiintyivät lemmikkeihinsä niin vahvasti. Minua ihmetytti, että joku itki, jos hänen lemmikkinsä oli kipeänä. En ymmärtänyt, miksi koiria otettiin mukaan paikkaan kuin paikkaan, tai miksi omalle kissalle omistettiin paljon päivityksiä Facebookissa.
Nyt ymmärrän - ja paremmin kuin hyvin.
Vuonna 2014 ei ole vieläkään mediaseksikästä hehkuttaa, kuinka paljon lemmikkiään rakastaa. Vitsi vanhapiioista, jotka elävät kissojensa ympäröimänä hamaan loppuun asti, elää vahvana. Lemmikkien pitäisi olla niitä kauniin kiiltokuvamaisia olentoja, jotka kyllä näkyvät sisustuslehtien sivuilla, mutta joista ei saa puhua, tai kirjoittaa kolumneja. Lemmikkien tulisi olla olemassa meitä viihdyttämässä - mutta eihän niistä vaivaa tai huolta saisi olla, eihän? Ja ei kai kukaan nyt välitä lemmikistä kuin lapsesta?
Ymmärsin ehkä ensimmäinen kerran millaisen lahjan olin saanut elämääni, kun erosin. Muutettuani pieneen yksiöön, oli minulla seuranani vain ajatukseni - ja koirani. Tuo pieni olento pakotti nousemaan ylös jokaikinen aamu. Jos minua itketti, nuoli se kyyneleeni. Kun nauroin, se innostui. Ymmärsin, että siinä, missä koirani tarvitsee minua, tarvitsin minä sitä.
Vuosien saatossa meille on muodostunut symbioosi, jonka en halua ajatella koskaan katoavan. Meillä on täysin omat rutiinit ja omat juttumme. Jokainen aamuni alkaa sillä, että naamani nuollaan märäksi. Aamulenkin jälkeen koirani vaatii herkun ja menee sitten sohvalle, jonne peittelen sen uudestaan nukkumaan. Samasta paikasta se herää minun tullessani töistä ja heiluttaa häntäänsä. Se on maailman iloisin nähdessään minut - ja minä sen.
Tänään jouduin jättämään koirani eläinlääkäriin leikattavaksi. Itkiessäni eläinlääkärin käytävällä pientä nyyttiä sylissäni heijaten ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan tuota tähtisilmäistä olentoa, joka ei ole ikinä puhunut minulle sanaakaan.
Ymmärsin, että rakkauteen ei tarvita sanoja. Pelkästään sitä, että rakastaa.
Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä!
