Kuva: Fotolia
Vanhemmilleni: "Olen elossa - mutta teitä siitä ei ole kiittäminen"
Avoin kirje -sarjassa ihmiset kirjoittavat avoimesti ja rohkeasti asioista, jotka ovat jääneet sanomatta tai kuulematta.
"Ensin isoveljen kuolema, sitten veljen lapsen syntymä ja monet muut tapahtumat, jokaisen tapahtuman jälkeen unohditte minua vaan päivä päivältä enemmän. Miksi ette jatkanut minun rakastamistani, kun veljeni kuoli? Miksi jätitte pienen tytön vaille rakkautta ja huolehtimista, ilman rajoja elämään? Miksi minun piti itse kasvaa isoksi? Halusitteko väkisin menettää toisenkin lapsenne?
Entä ensimmäisen lapsenlapsenne syntymä, miksi silloin unohditte minut kokonaan? Unohditteko että lapsi tarvitsee rakkautta ja huolta? Ette kasvattaneet minusta tasapainoista ja onnellista lasta. Teitte minusta varhain aikuisen. Laitoitte päälleni vastuun. Hoidin lapsia pienestä asti. Uuvuin ensimmäisen kerran yhdeksänvuotiaana, sillä rakastitte enemmän lapsenlapsianne.
Minussa oli aina kaikki vialla teidän mielestänne. Olin läski, vaikka olin normaalipainoinen. Olin huono koulussa, vaikka olin paras perheestämme. Lopulta saitte minut opiskelemaan kuin hullu ja lopulta sekosin lukiossa. Oliko se sen arvoista? Elitte unelmianne minun kauttani. Laitoitte minut elämään elämää, jonka te halusitte - en minä. Koskaan ette kysyneet, mitä minä haluan. Koskaan ette kysyneet, miten voin.
Ette muistaneet, että jokainen huudettu nimittelysana, huutamalla kielletty itkeminen voisi tuhota herkän lapsen. Entä se että veditte minua hiuksista, huusitte kuin hullut, heititte minut 30 asteen pakkaseen ilman vaatteita. Mitä te luulette minusta sen tuntuneen?
En saanut enää itkeä. En saanut olla lapsi. Minun piti olla aikuinen jo 8-vuotiaana. Miksi? Miksi teitte näin minulle? Koko elämäni tähän päivään saakka jouduin kieltäytymään ystävieni näkemisistä lapsien hoitamisen takia. Ette puuttuneet siihen, miten sisarukseni minua kohtelivat. Annoitte sen tapahtua ja teitte samaa minulle.
Kun kielsitte tunteet, laitoitte minut lapsien hoitajaksi jo lapsina, laitoitte minut opiskelemaan ja sen minun elämäni tärkeimmäksi asiaksi, unohditte opettaa mitä elämä on, unohditte kasvattaa minusta hyvää aikuista – lopulta olin koulukiusattu ja lukiossa vaikeasti masentunut.
Kun olisin eniten tarvinnut teitä, niin ette olleet läsnä. Kun halusin kuolla, ette tehneet mitään. Kun ammattilaiset käskivät teidän viedä minut päivystykseen, te ette tehneet mitään. Olin lukossa enkä saanut puhuttua ammattilaisille mitään, ainoastaan yhdelle kaverilleni joka on nykyään minulle erittäin rakas ja tärkeä ystävä. Hän hankki minulle apua, koska oli ainoa joka ymmärsi kuinka rikki ja itsetuhoinen olin. Yritin tappaa itseni, mutta te annoitte asian olla. Lopulta, vasta kun ystäväni kertoi kaiken poikanne vaimolle, he veivät minut psykiatriseen sairaalaan. Te puolestanne unohditte minut sinne.
Olin viisi kuukautta osastoilla, ja te ette käyneet muuta kuin palavereissa katsomassa minua. Oli tuskaa katsoa kuin muilla kävi perheet kylässä jokainen päivä. Minä olin yksin.
Ette ymmärtäneet minua. Ette yrittäneet auttaa. Jätitte minut yksin suljetulle. Ensimmäisen kuukauden jälkeen valehtelin itseni ulos osastolta, sillä olin siellä yksin enkä jaksanut enää yrittää. Päätin tappaa itseni kunhan pääsen ulos ja olen uloskirjattu. En ehtinyt onneksi onnistua siinä, vaan taas ystäväni sai minut ensimmäisen viikon jälkeen takaisin osastolle kertomalla avohoitooni, että en selviä kotona.
Olin uudestaan osastolla, ettekö edelleenkään käynyeet katsomassa minua. Ystäväni ja kaverini kävivät osaston ulkopuolella, poikanne vaimo kävi vauvansa kanssa katsomassa minua aina, kun poikanne oli kotona eikä töissä. Ja viiden kuukauden jälkeen, kun vihdoin pääsin pois uudemman kerran, luulitte että olin jo terve. Tästä on reilu vuosi ja sen jälkeen en ole kuullut kertaakaan kysymystä ” Miten voit?”.
Olen itkenyt. Olen yrittänyt tappaa itseni. Olen yrittänyt jaksaa terapeuttini ja ystävieni avulla ilman perhettäni. Nyt olen ymmärtänyt, en tarvitse teitä. Pärjään paremmin ilman teitä. Ja vihdoin elämäni on alkanut parantua, kun olen alkanut elää oman mieleni mukaan!
Vihdoin uskon paranemiseen. Ja tästä voin kiittää kahta rakasta ystävääni ja ammattilaisia.
En edes löydä sanoja miten kiittää ystävääni joka jaksoi olla tukenani. Jaksoi kuulla päivästä toiseen kuinka halusin kuolla. Hän on itkenyt ja pelännyt. Hän on tehnyt kaikkensa minun eteen niin kuin toinenkin ystävä jonka löysin osastolta. Minä en löydä sanoja, joilla kiittää heitä siitä, että olen yhä elossa.
Vanhempani, teille minulla ei ole syytä sanoa kiitos. Missä olitte? Olisin jo kuollut, jos ystäväni eivät olisi auttaneet minua. Olen nyt ymmärtänyt, että en kuulu tähän perheeseen. Pärjään paremmin ilman teitä.
Melkein menetitte jo toisen lapsenne. Siinä vaiheessa olisitte voineet katsoa peiliin, ja ymmärtää, mitä olette tehneet.
Terveisin,
Vihdoin paranemassa oleva tyttärenne"
Lue aikaisemmat Avoin kirje -sarjan kirjoitukset tästä.
Lähetä meille avoin kirjeesi osoitteeseen rea.haverinen@bauermedia.fi. Voicen toimitus pidättää oikeuden muokata kirjeitä ja päättää itse niiden julkaisusta. Julkaistut kirjeet julkaistaan aina nimettöminä.
