Käsikirjoitukset saavat kritiikkiä – ja syystä
Viime päivinä suomalainen elokuva ja etenkin käsikirjoitukset ovat saaneet kovaakin kritiikkiä, mutta kritiikkiä ei esitetä syyttä.
Yhdyn esimerkiksi Minna Haapkylän antamaan kritiikkiin. Haapkylä toivoo, että käsikirjoituksia kehiteltäisiin pidemmälle ennen kuin ne menevät tuotantoon. Hänen mukaansa Suomessa pääsee luvattoman huonoja käsikirjoituksia tuotantovaiheeseen.
Tämä on huolestuttavaakin kritiikkiä yhdeltä Suomen valovoimaisimmilta näyttelijöiltä. Haapkylä sanoi Voicen haastattelussa, ettei halua tehdä elokuvia ennen kuin tulee taas se vaihe, jolloin tulee hyviä elokuvia. Ohjaajalegenda Matti Kassila oli käsikirjoituksista Haapkylän kanssa samaa mieltä Iltalehdessä tänään.
Yhdyn käsikirjoitusten saamaan kritiikkiin, sillä loppupeleissä siitä kaikki alkaa. Onko niin, että ajan tarve ja rahatilanne eivät kohtaa, vai mikä on? Mutta monessa eri yhteydessä olen kuullut, miten näyttelijätkin ovat vähän ihmeissään ja haluaisivat olla enemmän tekemisessä mukana. Jos näyttelijä kokee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi alkuvaiheessa, niin miten hän voi ymmärtää oman roolinsa kokonaan ja miten se aitous voi mitenkään tarttua valkokankaalta yleisöön.
Minulle moni suomalainen - ja myös moni jenkkielokuva - on jäänyt todella suureksi pettymykseksi, koska on sorruttu joko liikaan kikkailuun tai sitten kenties siihen, ettei ole ollut aikaa tosiaan käydä läpi vähäpätöiseltä kuulostavia mutta sitäkin tärkeämpiä juttuja näyttelijöiden kanssa. Minun on vaikeata samaistua monienkaan suomalaisten elokuvien hahmoihin ja se on minulle yksi tärkeimmistä viesteistä siitä, että nyt on epäonnistuttu.
Samalla tavalla tunnen, että käsikirjoituksen saamisessa tuotantoon on hätäilty, kun koko elokuvasta tulee hätäinen olo: Mistään ei oikein saa kiinni, vaikka kuinka hyvältä elokuva näyttäisikin. Minulta kysyttiin tänään esimerkiksi, mitä mieltä olin taannoisesta Härmä-elokuvasta. Pidin muun muassa Mikko Leppilammen näyttelijätyöstä, mutta tarina mateli eteenpäin liian hitaasti ja roolihenkilöiden välisiin suhteisiin olisin halunnut enemmän aitoutta. Minusta tuntuu, että nämä kummatkin ongelmakohdat olisivat ratkenneet, kun käsikirjoitusta olisi rustattu vielä vähän enemmän.
Kassila ehdotti Iltalehdessä, että suomalaistenkin käsikirjoittajien elämään tulisi niin sanottuja script doctoreita, jotka ovat ulkopuolisia, mutta jotka voivat tukea käsikirjoittajaa työssään, jos teksti alkaa jossain vaiheessa "haista." Käsikirjoittajiakin pitää haastaa. Samalla pitää uskaltaa ottaa riskejä.
