Kuva: Radio City
Kolumni: Pelaaja! Hoitoon siitä!
Tämän kertaisessa kolumnissa tartun Iltasanomissa viime viikolla julkaistuun artikkeliin jossa ilmoitetaan karkein sanoin, että videopelaaminen on sairaus – addiktio – joka vaatii hoitoa.
Netissä olevan artikkelin otsikossa ja fyysisen lehden kanteen painetussa lööpissä väitetään isoin kirjaimin kuinka peliriippuvaisia lapsia hoidetaan jo osastoilla. Kyllä, väite pitää valitettavasti paikkansa. Asiayhteydestä irroitettu siltä osin, että addiktion hoitamista varten perustetut klinikat sijaitsevat Amerikan Yhdysvalloissa, eivät Suomessa. Klikkijournalismi. Päivän sana.
Kohu-uutista varten on napattu sen kummemmin analysoimatta pätkiä sieltä täältä Duodecim -lehdessä julkaistusta, lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkosen artikkelista. Jutussa ihmetellään suureen ääneen lasten peliriippuvuutta ja alleviivataan samaan syssyyn punakynällä ja huutomerkeillä videopelien vaarallisuutta, paniikkia ja huolta nuorten ja Suomen tulevaisuudesta lietsoen. Väkivaltaiset videopelit ovat artikkelin mukaan syyllisiä oikeastaan kaikenlaiseen syrjäytymiseen ja fyysiseen rappeutumiseen. Verenpaine nousee, lapsista tulee pulleita, turtuneita sohvalla makaavia läskejä joiden fyysinen kunto on luokkaa laiskiainen -1. Samaan aikaan ollaan kuitenkin väkivaltaisia psykopaatteja joilla ei ole kykyä empatiaan ja jotka eivät pysty nukkumaan.
Seuraavassa kappaleessa koko tästä edellisestä rimpsusta sitten otetaankin takapakkia, ja todetaan, että eivätpä ne pelit oikeastaan itsessään tee lapsesta tunnekylmää lahnaa. Minkä takia sitten äsken väitettiin niin? Ehkä kyseessä on vain kiireessä kasatun nettiartikkelin lapsus? Eipä sittenkään. Jari Sinkkonen perustelee asiaa sillä, että pelaamisesta jää oikeastaan mitään käteen. Ei yhtään mitään. Älä nyt Sinkkonen viitsi. Tiedät itsekin olevasi väärässä.
Otetaanpa tähän pari kappaletta esimerkkejä. Muun muassa siinä kilpailevassa iltapäivälehdessä uutisoidun tutkimuksen mukaan videopelit kehittävät nuorten aivoja. Tässä Iltasanomien vuonna 2014 julkaisemassa artikkelissa aivotutkija Mona Moisala kertoo, että videopelaaminen kehittää nuorten tarkkaavaisuutta. Tämä on Moisalan mukaan seurausta siitä, että videopeleissä pelaajan tulee kiinnittää huomiota useaan asiaan lähes yhtä aikaa. Myös reaktioajat voivat parantua. Ulkomaisten tutkimusten mukaan toimintapelit saattavat tarkkaavaisuuden lisäksi kehittää luovuutta ja parantaa lukihäiriöisten lukutaitoa.
Videopelien vaikutuksiahan on tietysti tutkittu maailman sivu. Tähän Wikipedia-artikkeliin kootuissa lähteissä positiiviset tutkimustulokset voittavat ainakin määrällisesti negatiiviset, mutta mediassa tunnutaan aina tarttuvan juurikin näihin aggressio ja koukuttavuusvaikutuksiin, vaikka tutkimustulokset ovatkin usein ristiriitaisia. Varsnkin Jenkkilässä väkivaltauutisoinnin yhteydessä kaivetaan lähes poikkeuksetta esiin Grand Theft Autot ja vastaavat, vaikka videopelillä ei olisikaan mitään tekemistä itse teon kanssa. Nega ja kärsimys myy, mitäpä tuohon voi muuta sanoa.
Videopelejä pelaava lapsi. Ainakin jonkun näkemyksen mukaan. (kuva: Youtube)
Voin todistaa käsi sydämellä ja 25 vuotta videopelejä pelanneena, että itselleni pelaamisesta on ollut ainoastaan hyötyä. Refleksini ovat paremmat. Osaan englantia paremmin kuin keskiverto suomalainen. Olen sosiaalisempi ja tiimihenkisempi nettiroolipelien ansiosta. Digitaalisuus ei pelota, se on mahdollisuus. Käden ja silmän koordinaatio on paremmalla tasolla kuin videopelaamattomilla. Tästä viimeisestä oli muuten intissä ohjusvaunulla tähdätessä erittäin suuri hyöty. Osuu ne ohjukset niihin hävittäjiin. Asiaa on muuten myös tutkittu Toronton yliopistossa. Siinä sulle, Sinkkonen.
Älkääkä nyt antako verenpaineen nousta siellä. En todellakaan yritä sanoa etteikö videopelaamisella voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia. Sanoohan sen nyt maalaisjärkikin, että jos esimerkiksi 8-vuotias mukula tai jopa raavas mies ei tee mitään muuta elämällään kuin pelaa videopelejä 24 tuntia päivässä, niin ei siitä hyvää seuraa. Tässä nykyisessä älyvehkeiden maailmassa kun kulkee jatkuvasti mukana se pirun älypuhelin jolla voi näpytellä legopelejä, Candy Crusheja ja Fallout Shelteriä, sekä olla yhteydessä kavereihin ja katsella Youtubea, niin koukuttuminen on äärimmäisen helppoa.
En siis väitä etteikö videopeliaddiktiota olisi olemassa. Tietysti on. Tunnen tapauksia, aikuisia ihmisiä, joiden kohdalla esimerkiksi World of Warcraftin pelaaminen on ampunut niin pahasti yli, että koulunkäynti on lopetettu ja esimerkiksi parisuhde menetetty. Fysiikka ja hygienia kärsivät kun aurinkoa tulee morjestettua kerran viikossa kaljanhakureissulla. Korostankin tässä sitä faktaa, että kaikki pitää ottaa kohtuudella ja videopelejä pitää pelata muun elämän ehdoilla. Aikuinen tekee itse omat huonotkin päätöksensä, mutta lasten kohdalla se kaikki lähtee vanhemmasta.
World of Warcraft addiktoi ja pahasti. (kuva: Immortal Overlords)
Addiktiosta tulee addiktio siinä vaiheessa kun homma menee överiksi. Suomessa peliriippuvuus on Iltalehden artikkelin mukaan ollut osasyy lapsen tai nuoren sairaalahoitoon. Tätä ei tosin todisteta tuossa artikkelissa millään tavalla, mutta varmasti näin on. Nimen omaan osasyy. Täytynee luottaa Sinkkosen sanaan. Ulkomailla (lähinnä Yhdysvalloissa), niin kuin tässä alussa mainitsin, on jo klinikoita joissa hoidetaan peliriippuvaisia lapsia. Sinkkonen kysyykin, että pitäisikö meilläkin tehdä jotain? Häneltä on kuulemma tiedusteltu toistuvasti vanhempien taholta, että: "Miten pitäisi toimia, että lapsen ruutuaikaa saataisiin vähennettyä?"
Minkä ihmeen takia tätä asiaa pitää edes kysyä joltain dosentilta? On se perhana kumma jos nykyvanhemmalla ei muka ole auktoriteettia sen vertaa, että pystyy kotona laittamaan sen lapsen huomion vangitsevan television, konsolin ja läppärin pois päältä, ottamaan pojalta tai tytöltä puhelimen pois ja patistaamaan sen pihalle. Älypuhelimen vaihtaminen alkeellisempaan malliin voisi myös olla paikallaan. Silloin kun minä olin lapsi, niin Super Nintendoa ei pelattu kuin sadesäällä tai salassa ja silloinkin pieninä annoksina. Tietokonetta ei avattu silloin kun vanhemmat eivät olleet kotona. Toki tilanne oli silloin toisenlainen kuin nykyisen tietoteknisen huipun aikana, mutta samat keinot kai sitä nykyäänkin toimivat. Et perkele pelaa, lapsi. Mene ulos leikkimään siitä.
Jos se videopelien agressiivisuus ja sen vaikutus omaan lapseen pelottaa niin vaatii vanhemmalta vain vähän pelisilmää ja asennoitumista olla ostamatta niitä K18-leiman omaavia, väkivaltaa sisältäviä pelejä alaikäisille lapsilleen. Ei niitä tarroja turhaan lätkitä videopelien kansiin.
Onko vanhemmista sitten tullut laiskoja? En usko. Viekö tämä digitalisoitunut maailma liiaksi myös heidän huomionsa? Onko 2010-luvun vanhempi itse liiaksi addiktoitunut esimerkiksi sosiaaliseen mediaan huomioidakseen omaa lastaan tarpeeksi? Kyllä. Jos sitä blogia pitää päivitellä jatkuvasti, tai Facebookin roskalavoja ja puskaradioita selata tunteja päivässä, niin eihän siinä ehdi pikku Pertti-Einaria kaitsea. Sitten lyödään Orvokki-Kullervolle iPadi kouraan ja laitetaan se näpyttelemään jotain smurffipeliä. Siinäkös näpyttelee kun näyttää tykkäävän. Äiti tai iskä katselee sillä aikaa Salkkareita ja formuloita kirjoittaen samalla Twitteriin Kimi Räikkösen huonosta menestyksestä.
Sosiaalinen media aiheuttaa myös riippuvuutta. (kuva: Guardian Liberty Voice)
Tämä on mielestäni juuri se ongelma joka johtaa samalla lasten ruutuajan pidentymiseen ja sitä kautta ainakin jonkin tasoiseen addiktioon. Tai no yksi niistä. Ei pidä ikinä yleistää ja vetäistä asiaa mustavalkoiseksi. Someriippuvaiset vanhemmat ovat nykyaikainen varhaiskasvatuksellinen ongelma. Muun muassa koko kansan lempparipoliisi Marko ”Fobba” Fors on avautunut asiasta Ylen haastattelussa tämän vuoden heinäkuussa. Sosiaalinen media on tullut sellaisella voimalla ja ryminällä ihmisten elämään, että se on kaikessa ihmeellisyydessään koukuttanut kaikki vauvasta vaariin. Eikä ihme. Onhan se siistiä kun valitat naapurin pora-äänistä tai kevään koirankakkaongelmasta Facebookiin ja saat hyväksyntää ja tukea valituksellesi. Jes!
Myönnän itsekin olevani kevyen luokan someaddikti. Puhelinta tulee tarkisteltua vähän väliä Facebookin ilmoitusten ja viestien perässä. Siinäpä se. En omaa kuitenkaan minkään näköistä tarvetta päivittää jokaista tekemistäni Facebookiin tai Twitteriin. Videopelien kohdalla en kuitenkaan voi omalla kohdallani puhua edes lievästä addiktiosta. Toki olen viettänyt ja vietän nykyäänkin joinakin iltoina useita tunteja pelaillen ja nautiskellen, mutta olen aina erottanut työ-, koulu- ja vapaa-ajan toisistaan. Mikään ei ole kärsinyt siitä, että videopeliharrastus olisi vienyt niistä aikaa pois.
Vapaa-ajallakin teen paljon muutakin kuin pelaan pelejä, niin hienoa puuhaa kuin se onkin. Lenkkeilen esimerkiksi koiran kanssa. Tunnen tarvetta käväistä välillä pihalla tuulettumassa. Luen kirjoja. Kirjoitan. Ajankäytön kohtuullistaminen johtuu luultavasti saamastani kasvatuksesta. Ei makeaa mahan täydeltä, kaikki kohtuudella. Kaikki oppi oman elämän terveelliseen aikatauluttamiseen lähtee loppujen lopuksi omasta kotoa ja vanhemmista. Jos lapsen perään ei katsota ja ruutuaikaa ei rajoiteta, niin koukuttuminen on todellisuutta.
Latasin muuten vastikään PC:lle Wildstarin jota nakuttelin lähes koko viikonlopun. Kohtuudella. Oliskohan Jari Sinkkosesta peliseuraksi? Pelaillaan!
P.S. Aiheeseen tarttui muuten myös ystäväni, oululainen stand up -koomikko Iikka Kivi Facebook-sivullaan. Kommenttikentän keskustelussa esitetään hyviäkin puolesta/vastaan argumentteja. Kannattaa lukaista!
Tekstiä muokattu 26.10.2015 kello 18.00: Lisätty linkki Toronton yliopiston tutkimukseen.
