Kaikki artikkelit

Miksi koemme paremmuuden tunnetta katsoessamme Temppareita?, kysyy Voice.fi:n toimittaja Henna Koste.
Toimittaja Henna Koste pohtii, miksi niin moni jättää kutsut huomiotta ja miksi se on epäkohteliasta.
Voice.fi:n toimittaja Senni Loikala pohtii kolumnissaan pääsiäispyhänä olutravintolassa näkemäänsä tilannetta.
Kiusaamista ei tulisi hyväksyä minkäänlaisissa instituuteissa eikä minkään ikäisten keskuudessa, kirjoittaa Voice.fi:n uutispäällikkö Rea Haverinen
Senni Loikala on Bauer Median toimittaja, joka lähti ostamaan kumppanilleen parranajokonetta ja tuli kaupasta pois korviaan myöten täynnä joulunajan kulutusvimmaa.
Äitini on asunut kaupungin vuokratalossa nyt vuoden päivät. Pihapiirin yhteisöllisyys oli suuri yllätys, kirjoittaa Voicen toimittaja Senni Loikala.
Maailmantähden konserttielämykset ovat muuttuneet viimeisen vuoden aikana masentaviksi ja osaltaan ahdistaviksi playback-hullutteluiksi, kirjoittaa Voice.fi:n toimittaja Senja Rapila.
Lapsiperheiden arki on täynnä haasteita. Lasta voi kuitenkin vaatia käyttäytymään kunnolla julkisilla paikoilla, kirjoittaa Voicen toimittaja Tiina Svensk.
Suureksi ilmiöksi noussut peli jakaa mielipiteitä.
Axl Smithin salakuvaus-tapauksella on useita kymmeniä uhreja ja pelkästään esitutkinnassa rikosilmoituksia oli 60. Silti rikosten tekijän mielestä koko tapauksella tuntuu olevan vain yksi uhri - hän itse.
Ennen oli kaikki paremmin. Tähän lauseeseen törmää harva se päivä niin peli- kuin muutakin uutisointia selatessa. Onko lause kuitenkaan totta? Olivatko videopelit ennen parempia, syvällisempiä tai ylipäätään hauskempia?
Fallout 4, Witcher 3, Skyrim, GTA, Far Cry 4. Avointa, suurta maailmaa tutkittavaksi, tehtäviä tehtäväksi ja sadoittain vihollisia ja hirviöitä lahdattavaksi. Houkutusta, ihmetystä, kuolemaa ja onnistumisen hetkiä. Elämyksiä vailla vertaa. Pelit tuntuvat nykyään kilpailevan keskenään siitä kenellä on isoin pelialue tutkittavana. Virtuaalista maailmaa tutkiessa törmään kuitenkin yhteen suureen ongelmaan: En osaa pelata. Tai oikeastaan pelaan liian tarkalla kädellä.
Peliala on jo hiukkasen aikaa ollut murroksen kourissa. On tullut DLC:tä, on tullut rahastusta, on tullut pelaajien aliarvioimista, mobiilipelejä, kasuaalisuutta ja niin edelleen. Osittain jopa epätoivottuna ilmiönä niin kutsutut mikrotransaktiot ovat ajaneet sisään jopa kolmen A:n peleihin ja ainakin vanhemman sukupolven pelaajat ovat olleet asiasta kärmeissään. Turha kai sitä kuitenkaan on asiasta mököttää; mikromaksut kun ovat tulleet jäädäkseen.
Tämän kertaisessa kolumnissa tartun Iltasanomissa viime viikolla julkaistuun artikkeliin jossa ilmoitetaan karkein sanoin, että videopelaaminen on sairaus – addiktio – joka vaatii hoitoa.
Xbox One on PARAS, koska en edes tiedä miksi! Pleikka nelonen on PARHAAMPI, koska ohjaimessa on ledit! Mitä väliä sillä muka on? Osta ihan mitä lystäät. Pääasia, että pelaat. Liika fanitus on ihan syvältä.
Ensimmäistä ja tuskin viimeistä kertaa mennään tämän kolumnin muodossa. Aloitamme sanallisen ilakoinnin otsikonmukaisella mietinnällä. Peliteollisuus on rikki ja syy siihen on meissä, pelaajissa. Miksikö näin?