Kuva: Radio City
Kolumni: Urpoilua erämaassa
Fallout 4, Witcher 3, Skyrim, GTA, Far Cry 4. Avointa, suurta maailmaa tutkittavaksi, tehtäviä tehtäväksi ja sadoittain vihollisia ja hirviöitä lahdattavaksi. Houkutusta, ihmetystä, kuolemaa ja onnistumisen hetkiä. Elämyksiä vailla vertaa. Pelit tuntuvat nykyään kilpailevan keskenään siitä kenellä on isoin pelialue tutkittavana. Virtuaalista maailmaa tutkiessa törmään kuitenkin yhteen suureen ongelmaan: En osaa pelata. Tai oikeastaan pelaan liian tarkalla kädellä.
Internet on ollut viimeiset kaksi viikkoa väärällään Fallout 4 artikkeleita. Hypejunan taival alkoi jo kuukausia sitten ja nyt lokomotiivi on saapunut maaliinsa alkuräjähdyksen (Tai Mini Nuken) vahvuisella voimalla. Arvosteluissa peliä kehutaan oikeastaan poikkeuksetta ja kaikesta päätellen fanit ovat saaneet juuri sitä mitä halusivatkin. Itsekin hankin pelin hyvien arvioiden innoittamana, mutta kuinkas sitten kävikään? Peli on hyvä. Todella hyvä. Avoin maailma meinaa ajoittain vain olla vähän liiankin avoin ja suuri.
Tätä kolumnia ei suinkaan ole kirjoitettu kritiikiksi yhdellekään ingressissä mainitulle pelille, hyvästä kun ei kannata väkisin vääntää negatiivista. Sen sijaan teksti sisältää pohdintaa siitä miten en osaa kaikesta yrityksestä huolimatta pelata avoimen maailman pelejä. Tai toki osaan, eihän se ole kuin hiiren nakuttelua ja hahmon kehitystä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että pelaan pelejä ehkä vähän turhankin tarkasti.
Yksi tämän vuoden parhaista roolipeleistä, Witcher 3, ylpeilee pelialueensa laajuudella ja tehtäviensä määrällä. Eikä syyttä. Massiivinen 136 neliökilometrin kokoinen virtuaalimaailma on kaunis ja niin monimuotoinen, että vuoren laella seistessä pelaajan henki suorastaan salpautuu ja horisontissa kajastava maamerkki houkuttaa erämaassa samoajaa tutkimusmatkalle. Ja ne tehtävät! Ne on tehty viimeisen päälle hyviksi ja kiinnostaviksi. Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin juuri tästä syystä kyseinen, CD Project Redin eepos, onkin allekirjoittaneella yhä kesken.
Horisontissa siintävän vuoren laella on PAKKO olla jotain mielenkiintoista. Sinne siis! (kuva: CD Project Red)
Olen pelaajana kuin pikkulapsi lelukaupassa. Aina löytyy parempi ja mielenkiintoisempi lelu räplättäväksi. Vaikka asetankin itselleni prioriteetiksi pelata peliä tehtävä kerrallaan suorittamalla, yhteen asiaan keskittymällä, niin siltikin jokainen nurkan takana odottava mielenkiintoinen sivupolku, juonne tai luola saa silmät kirkastumaan ja vie huomion siltä listan kärkipäähän asetetulta tavoitteelta. Päätehtävä unohtuu ja kohta ollaankin syvällä sivutehtävien suossa. ”Teen vielä tän ja sitten…”
Minulla on aina tavoitteena pelata peli läpi mahdollisimman suurella prosentilla ja kun tietyissä peleissä niitä sivutehtäviä on vain niin tolkuton määrä, että henkeä ja ajatuksia ahdistaa, niin siinäpä sitä sitten ollaan polvia myöten suossa. Kaikki pitäisi kuitenkin saada pelatuksi, koska harmitus on suuri jos sinne nurkan taakse ei vilkaisekaan ja siellä olisi majaillut vaikkapa pelin paras ase tai graalin malja. Niin ja jos erehtyykin epäonnistumaan jossain sivutehtävässä niin ei muuta kuin tallennuksen latailua ja uudelleen yrittämään. Omien valintojen ja tekojen vaikutukset kun ovat ratkaisevassa roolissa näissä avoimissa seikkailuissa.
Esimerkiksi Skyrimissä vastaan tulleiden sivutehtävien määrä sai minut hetkittäin jopa lannistumaan. Jos vajaan sadan tunnin pelaamisen jälkeen sivutehtävien lista ei ota supistuakseen ja päätehtävä on vieläkin ensimmäisessä vaiheessaan niin avot. Asia PITÄÄ toki nähdä ainoastaan positiivisena asiana, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että pelissä on paljon sisältöä ja se sisältö on mielenkiintoista. Pelintekijät ovat toisin sanoen onnistuneet. Lannistus ja ahdistus ovatkin ainoastaan henkilökohtainen lapsukseni ja johtuvat tavastani pelata. Eli korostan vieläkin sitä, että näissä peleissä ei ole mitään vikaa!
Mistä näitä tehtäviä oikein tulee? Ja tietysti myös vaihtoehtoiset tehtävät täytyy suorittaa. Pakko! (kuva: Bethesda)
Jossain vaiheessa se kuitenkin poikkeuksetta iskee. Kyllästyminen. Elder Scrolls: Oblivion on vieläkin kesken. Niin on myös se aiemmin mainitsemani Witcher 3. Far Cry 3 myös. Ja Assassins Creed 3. Skyrimin pelasin väkisin läpi ja listalle jäi vielä kymmeniä sivutehtäviä pelattavaksi. Ja niitä löytyy varmasti pelimaailman syövereistä vielä lisääkin. Variaation puute iskee kuitenkin jossain vaiheessa vasten kasvoja, kun eihän maailman mielikuvituksellisinkaan pelisuunnittelija keksi loputtomasti uusia tapoja pelastaa siviileitä hirviöiden kynsistä, eikä pelaaja enää jaksa toistaa samoja tanssiliikkeitä erilaisten, mutta silti jotenkin samanlaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Ei tietenkään. Rajansa kaikella, myös pelimaailmojen kiinnostavuudella.
Ajatus koko tämän aiheen purkamisesta lähti tuosta aiemmin mainitusta Bethesdan Fallout 4:stä. Ydinsodanjälkeinen erämaa on vetänyt puoleensa ja vienyt mennessään. Joka kerta kun astelen Sanctuarystä pois vievää siltaa suorittamaan elintärkeää pelastustehtävää villiin tuntemattomaan, niin kompassi ilmoittaa muutaman sadan metrin jälkeen, että: ”Koilisessa olisi muuten jotain kivaa ja tutkimatonta!” Ja sinnepä sitä sitten talsitaan se elintärkeä pelastustehtävä unohtaen. Ei kun tutkimaan, ja kohta pelin radio nappaa hätäsignaalin joltain mutantteja vastaan taistelevalta raukalta joka kaipaa apua. Juoksuksi ja pelastushommiin. Sitten pitääkin tyhjentää tälle äskeiselle raukalle joku suojapaikka ja hakea metsästä taikasieniä ja pelastaa kissanpentuja ja kappas kompassissahan on uusi tutkimaton juttu tuossa harjun takana LET’S MENOKS! Parin tunnin jälkeen sitten havahdun ajatukseen: ”Niin joo, mullahan oli tuo päätehtäväkin kesken…” ja ei kun uutta yritystä. Kohta taas harhaillaan urpona erämaassa halailemassa puita ja viljelemässä säteilyn raiskaamia tomaatteja ja ammuskellaan ryöstäjiä naamaan niin ja MIKÄS MÖKKI SE TÄÄLLÄ METSÄN KESKELLÄ ON?
Vielä tässä vaiheessa rakastan tätä kyseistä urpoilutoimintaa. Se on parasta. Falloutin maailma ja graafinen ilme toimii. Sivutehtävät ovat toimineet. Paikat ovat mielenkiintoisia. Kaupunkisokkeloiden vaarat viehättävät. Tarina imee sisäänsä, sivuhaaroineen päivineen. Kaikki hyvin. Toistaiseksi.
Dogmeat näyttää suunnan. Edessäpäin erämaan keskellä on varmasti jotain tärkeää. Jos ei tämän niin seuraavan nyppylän takana. (kuva: Bethesda)
Ajatuksissa on kuitenkin koko ajan pelko siitä, että missä vaiheessa samoilu ja viivyttely kostautuu? Missä vaiheessa iskee se aiemmin mainittu kyllästyminen? Esimerkiksi Witcher 3:een on tullut jo täysveristä lisäosaa joka sisältää kymmeniksi tunneiksi pelattavaa ja minun pitäisi mennä vasta Skelligen saarelle (peliä pelanneet tietää), mutta eihän sitä kerkee kun pitää pelastaa joku pikkukylä monstereiden kynsistä. Lisäosan olen kuitenkin jo ostanut, mutta pääsen sen kimppuun tätä menoa ehkä ensi vuoden jouluna. Fallout 4:ään tulee ihan varmasti jossain vaiheessa DLC:tä ladattavaksi ja jos ennusmerkit pitävät paikkansa niin meikäläinen istuttelee Sanctuaryyn vielä kukkia siinä vaiheessa. Tai tutkin jotain luolaa jossain kaatopaikan alla.
Vaarana tällä viivyttelyllä on myös se, että pelin loppuratkaisu spoilaantuu. Tämä vaatiikin vähän pelisilmää Youtube -videoita ja artikkeleita selatessa, mutta kyllä siihenkin informaatiotulvan sensurointiin on harjaannuttu.
Putkijuoksuja maailmasta löytyy tusinoittain ja nämä avoimen maailman pelit ovat todella tervetulleita kaiken sen juna-ajelun keskellä. Pelaan niitä paljon mieluummin. Mutta missä vaiheessa liika on liikaa? GTA V:n pelialue on kooltaan 81 neliökilometriä. Silläkin on jo kokoa. Just Cause 2:n kartta on puolestaan googlettelun perusteella jo uskomattomat 923 neliökilometriä ja tulevan kolmososan koko ylittää jo senkin. Ovatko näin suuret maailmat oikeasti tarpeellisia? Toki, jos ne saadaan täytettyä mielenkiintoisella tekemisellä ja tutkittavalla. Getarissa valtava koko vielä toimi, mutta olihan siellä tehtäväkeskittymien välissä myös rutkasti joutomaata, eivätkä sivutehtävät tässä Rock Starin tekeleessä kovin moninaisia ja aikaa vieviä olleet.
Pitäisi kuitenkin ehkä miettiä omia pelaamistapoja ja keskittyä tosissaan pelaamaan se pääjuoni ensin ja sivutehtäviä vasta sitten. Mutta, kun siihen tutkimiseen on keskittynyt jo NES:in Metroid ja Zelda-ajoista lähtien, niin vanhan koiran käytöksestä on vaikeaa karsia virheitä pois! Tai eivät kai ne virhetä ole, eiväthän?
Eipä sitä kukaan tosiaan ole määrännyt miten näitä pitäisi pelata. Toiset juoksevat päätehtävän läpi tunneissa, toiset ovat niin kuin minä ja tutkivat kaiken mikä suinkin mahdollista. Kunhan on kivaa, sehän on se pääasia. Ja urpoilu ON kivaa. Olkaamme yhdessä urpoja ja pelatkaamme pelejä juuri niin kuin haluamme! Urpot United!
Jos muuten haluat katsella allekirjoittaneen sekoilua niin streamailen jokaisen pelisession Twitchissä. En mihinkään tiettyyn aikaan tai tiettyinä päivinä. Lähinnä iltapäivisin tai iltaisin. Ensi lauantaina tosin pelailen vähän pidempää pätkää sillä onhan kansallinen pelipäivä! Tosta linkkiä streamiin. Pelaillaan!
