”Entinen rakkaani,
Muistatko kun näimme ensimmäisen kerran baarissa? Entä ensitreffimme ystäväsi häissä? Entä kihlauksemme? Eromme? Kuinka paljon sinä satutit minua?
Rakastimme toisiamme yli kaiken, mutta minä en edelleenkään ymmärrä kaikkien näiden vuosien jälkeen miksi sinä petit minua? Merkitsinkö sittenkään sinulle niin paljon kuin sinä merkitsit minulle? Tajusitko koskaan kuinka paljon sinä satutit minua? Eniten minua satutti sinun puhumattomuutesi. Yritin niin monta kertaa keskustella kanssasi asioista, mutta sinä vaikenit. Miksi? Miksi sinä et puhunut minulle? Miksi petit minua? Miksi?
Sinä särjit sydämeni miljooniksi palasiksi. Suunnittelimme ostavamme yhteisen kodin ja halusit kanssani lapsia. Odotin sinua kotiin puoli vuotta, kun olit muualla töissä. Minä rakastin sinua enemmän kuin lasteni isää koskaan – kuten tiesitkin. Mutta sinä särjit sydämeni miljooniksi palasiksi.
Lopetin syömisen, laihduin ja iltaisin itkin itseni uneen. Odotin sinua eron jälkeen kotiin vuoden ajan. Toivoin, että tulisit ja halaisit – sanoisit kaiken järjestyvän. Koskaan et tullut. Koskaan et selvittänyt asioita minun kanssani.
Tiedätkö, että kaikki ne kerrat, kun tulit baarissa juttelemaan minulle, satuttivat minua? Edelleenkin muistan sen illan, jolloin vihdoin myönsit pettäneesi minua. Kaksi vuotta eron jälkeen. Jos en yöllä kotiin palatessani itkenyt, itku tuli aamulla. J
oka kerta näin silmistäsi, että rakastat minua vielä ja joka kerta sinulla oli uusi nainen kierroksessa. Miksi et halunnut asioita kanssani selvittää? Pelkäsitkö liikaa? Tiedätkö, kuinka vaikeaa oli jättää sinut, kun en tiennyt syytä minkä takia pitää elämänsä suurin rakkaus jättää? Tiedätkö, kuinka paljon satutti ne toisten naisten tekstiviestit, puhelut ja sinun etsimisesi mökiltä, jolla et ollutkaan?
Minulla meni kaksi vuotta selvitäkseni sinusta, tuskin koskaan toivun sinusta kokonaan. Tätä kirjoittaessani ja asioita muistellessani, silmäni kostuvat kyynelistä. Sinä todella rikoit minut. Muistan erään yön, jolloin sydäntäni särki niin, että sen pystyi tuntemaan kuinka pala palalta se hajosi. Luulin, että kuolen. En halunnut elää ilman sinua. Päiväkirjaani en pysty lukemaan vieläkään ilman itkua, yhteisen aikamme valokuvia en pysty katsomaan.
Olin kanssasi maailman onnellisin nainen, sinun jälkeesi maailman surullisin nainen. Sinä olit elämäni rakkaus, joka opetti, ettei suurinkaan rakkaus aina riitä.
Koskaan minä en sinulle ollut vihainen ja annoin sinulle tekosi anteeksi. Minäkin pyydän tekoani anteeksi, koskaan en ole niin paljon katunut tekemääni. Se varmasti satutti myös sinua.
Kaikesta huolimatta sinä näytit kuinka naista kohdellaan oikein kun häntä rakastetaan, sinä laitoit minut aina jalustalle. Minä vannoin joskus, etten ota itselleni koskaan miestä sinun jälkeesi. Enkä ole löytänyt miestä jälkeesi, kaikista miehistä kun kukaan ei ole tuntunut miltään. Kukaan ei ole osannut kohdella minua niin hyvin, kuten sinä opetit minulle.
Viimeisen kerran kun näimme, kyselin sinulta tatuoinnistasi mitä se tarkoittaa. Melkein vastasit minulle.. lukeeko siinä edelleen minusta jotain?
Et jättänyt jälkeesi vain yhtä särkynyttä sydäntä, lasten sydämet särjit myös. Kuinka vaikeaa oli korjata kahden pienen sydämet kun oma oli palasina – raastavan vaikeaa.
Toivottavasti olet antanut itsellesi anteeksi ja saanut elämääsi vihdoin rauhan. Olen oppinut elämään ilman vastauksia, joita koskaan en saa. Toivon, että joku päivä minä löydän yhtä suuren rakkauden ja että joku julkaisee tämän sinun nähtävillesi.
Juha Tapion sanoin: ”Joskus vieläkin talvi-aamuisin, mietin missä meet, onko vastanneet vuodet unelmiis, minkälainen tie sulle annettiin?”
Terveisin,
entinen rakkaasi.”
Lue aikaisemmat Avoin kirje -sarjan kirjoitukset tästä.
Lähetä meille avoin kirjeesi osoitteeseen rea.haverinen@bauermedia.fi. Voicen toimitus pidättää oikeuden muokata kirjeitä ja päättää itse niiden julkaisusta. Julkaistut kirjeet julkaistaan aina nimettöminä.