Entä jos hän olisi sinun vaarisi?
Rea Haverinen on Voicen uutistoimittaja ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.
Kassalla seisoo kädet täristen vanha mies.
- 10 senttiä puuttuu, et en kyllä voi tätä pillimehua sulle myydä jos ei löydy, kassaneiti ilmoittaa.
- Miten minä nyt niin väärin, voi minä yritän vielä etsiä, mies sopertaa taskujaan kaivellen.
Rahaa ei löydy, vanhuksen sormille sopiva, isonäppäiminen puhelinkin tipahtaa taskusta kaupan lattialle ja takakuori irtoaa.
Jonoa alkaa kertyä. Vihdoin seuraavana jonossa oleva poika puuttuu tilanteeseen.
- Anteeks, voisinks mä maksaa omat ostokseni tässä välissä, mulla on kiire.
Tyly katse myyjään riittää. Myyjä siirtää pillimehun sivuun, entisestään nolostunut pappa väistää sen verran, että nuorimies mahtuu tunkemaan hänen ja kassan väliin maksamaan omat sipsinsä ja pakastepizzansa.
Seuraavana jonossa oleva tekee saman: ohi vaan, omat tuotteet kassalle, maksu ja hei hei. Vasta sitten jonossa olen minä. Pappa penkoo taskujaan, on kääntänyt ne ylösalaisin. Puhelin on edelleen lattialla kahdessa osassa, nyt sen vierellä ovat myös taskusta pudonneet kotiavaimet.
- Minä maksan sen mehun.
Myyjä hölmistyy. Varmistaa, olenko tosissani, skannaa sitten mehun ja minun ostokseni. Maksan ja otan pappaa käsikynkästä. Siirrymme sivulle, jotta muut pääsevät kassalle. Nostan papan puhelimen ja liitän palaset yhteen. Laitan avaimet käteen.
Papan housut putoavat nilkkoihin. Ne on puettu väärinpäin, eikä niissä ole vyötä. Pappa tuijottaa hölmistyneenä jalkoihinsa. Keho ei taivu seisaaltaan niin, että hän pystyisi nostamaan housuja.
Nostan housut. Tuntuu erikoiselta. En ole koskaan auttanut kenellekään tuntemattomalle housuja jalkaan. Housut putoavat uudestaan heti, kun vanha mies yrittää liikahtaa.
- Voi, miten ne nyt noin, pappa turhautuu ja nolostuu.
Saamme housut ylös ja neuvon häntä pitämään niistä toisella kädellä kiinni. Laitan toiseen käteen puhelimen ja avaimet, sekä kainaloon pillimehun. Pappa sanoo asuvansa naapurissa ja neuvon häntä menemään suoraan kotiin. Hyvästelemme.
Miksi autoin tuota miestä? Se ei mielestäni pitäisi olla kysymys. Tärkeämpää olisi kysyä, miksi kukaan muu ei auttanut? Oliko heillä kiire? Ilmeisesti. Minulla ainakin oli. Oliko heillä stressiä ja omiakin ongelmia? Varmasti. Minullakin on.
Onko heillä jotain läheistä, kuten omaa vaaria tai isää, joka saattaa jo olla, tai saattaa tulevaisuudessa olla kuten tuo pappa: seistä housut kintuissa kaupassa kykenemättä liikkumaan tai ostamaan pillimehua ilman apua? Enpä usko.
Tuo sinisuoninen, pergamentti-ihoinen mies on mitä luultavammin jonkun isä. Hän on kenties opettanut lapsensa ajamaan pyörällä ja halannut heitä kömpelösti heidän sydämensä särkyessä ensimmäisen kerran. Hän on saattanut saattaa tyttärensä alttarille ja vaimonsa hautaan. Hän on saattanut olla ja saattaa edelleen olla monelle maailman tärkein ihminen.
Ja silti, kun hän seisoo kaupassa ilman housuja ja hädissään, kukaan ei auta häntä.
Ensi kerralla, kun näen vastaavan tilanteen, juoksen kiinni ne, jotka kävelevät ohi pysähtymättä tai ohittavat vanhan, kyynelsilmäisen miehen omien ostostensa kanssa ja kysyn, eikö heidän elämässään ole yhtäkään niin rakasta ja tärkeää ihmistä, että se olisi opettanut heidät välittämään. Pelkäänpä, että vastaus on ei.
Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena. Lue aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä.
