Kuva: AOP
Kukaan ei tullut hautajaisiin - pappi sai idean, joka muutti vainajan muistotilaisuuden
Pohjois-Karjalassa toimiva pappi ei halunnut, että vainaja joutuisi lähtemään viimeiselle matkalleen niin, että hänellä ei olisi yhtään saattajaa.
Pohjois-Karjalassa toimivan Pyhäselän seurakunnan pastori Kaisa Puustinen kirjoittaa blogissaan hautajaisissa, joihin ei ollut tulossa yhtään vierasta. Ei yhtään vainajan lähiomaista, tuttavaa, naapuria, työkaveria. Ei ketään, joka haluaisi kunnioittaa vainajaa, sanoa muutaman sanan tai edes saattaa hänet viimeiselle matkalleen.
"Varaustiedoissa luki: ei tarvita kanttoria, ei lähiomaisia, ei muistotilaisuutta. Ei muita varauksia kuin minä ja kappeli, jossa ihmisen tomumajan rippeet odottivat lainauurnassa.
Tilanne oli minulle uusi, vaikka olen tätä työtä tehnyt jo kohta kymmenen vuotta. Työskentelen maalaisseurakunnassa, ja paikalliset hautajaiset ovat jokseenkin aina miehitettyjä - ei välttämättä suurta saattojoukkoa, mutta aina joku.
Minusta ajatus siitä, ettei paikalla olisi lisäkseni kuin hautaustoimiston edustaja, oli kylmäävä. Kuka saattaisi matkaan tuntemattoman, jonka elämästä emme tiedä mitään, ja jonka elämän matkan varrella on ollut tapahtumia ja valintoja, jotka lopulta johtivat siihen, ettei ollut ketään, kenelle ilmoittaa hänen kuolemastaan?"
Puustinen kertoi edessä olevista hautajaisista kotonaan ja hänen lapsensa tarjoutuivat tulemaan heille tuntemattoman vainajan hautajaisiin vieraiksi. Siitä Puustinen sai ajatuksen. Hän otti yhteyttä paikallisen alakoulun uskonnonopettajaan ja tiedusteli, olisiko siellä siunauksen aikaan uskonnontuntia, jonka puitteissa oppilaat voisivat tulla seuraamaan hautajaisia. Pian tuli tieto, että 5. ja 6. luokan oppilaat halusivat tarttua tarjoukseen.
Puustinen tunnustaa, että lopulta häntä jännitti se, miten kaikki tulee sujumaan.
"Vielä siunausaamuna minua arvelutti. Mietin, teinkö oikein. Onko tässä jokin juttu, mitä en saisi tehdä, mutta en keksinyt. Vähän pelotti, mutta tuumin, että ehkäpä tässä on paikka olla rohkea.
Niinpä kappelille pyöräili puolen tusinaa oppilasta opettajansa kanssa. Ulkovaatteiden alta paljastui kauluspaitoja ja siistejä tummia vaatteita - tätä oli selvästi mietitty jo aamulla. Kiersimme kappelirakennuksen toisessa siunauskappelissa ja kerroimme suntion kanssa hautajaiskäytännöistä. Sen jälkeen kävimme nopeasti läpi tilaisuuden kulun: virsi, johdantoa ja rukous, pieni Raamatun teksti ja puhe, siunaus, jonka aikana noustaisiin seisomaan, rukous, Isä meidän yhteen ääneen, Herran siunaus ja päätösvirsi. Pohdittiin jopa hetki, kuinka seistään kahdella jalalla ilman, että kädet menevät taskuun. Osasivat heti. Virret olivat kuulema edellisenä päivänä laulaneet - olivat olleet outoja, mutta nyt jo tutumpia.
Ja sitten mentiin. Istuivat penkkeihin ja etsittiin oikea virsi. Laulettiin yhdessä ja rukoiltiin. Pohdin puheessani hieman elämän kaarta ja sitä, että tämän luomansa Jumala tunsi, vaikka me muut emme tunteneetkaan. Siunasimme hänet yhdessä ja kunnioittavasti. Rukoilimme ja Isä meidän-rukous kantoi niin, että meinasi mennä vähän roska silmään. Päätösvirsi kaikui kirkkaana. Oli pyhää.
Palasimme eteistiloihin ja kuulin, että moni oppilas oli päivien aikana miettinyt, kuinka joku voi olla niin yksin, ettei hautajaisissa ole ketään. Tuumin, että olihan täällä. Te olitte saattamassa häntä matkaan, mutta että hiljaiset hautajaiset lisääntyvät koko ajan - sinäkin päivänä siunattiin kolme, joilla ei ollut saattajia."
Lue koko blogikirjoitus täältä.
Lue myös: Yhä useampi suomalainen suunnittelee omat hautajaisensa
