Borderlands oli ilmestyessään varsin positiivinen ja takavasemmalta menestykseksi noussut RPG-räiskintä. Nauruhermoihin kierolla huumorillaan iskevä FPS oli parasta neljän hengen kaveriporukalla touhuttua räiskintää miesmuistiin ja se poiki lopulta kaksikin jatko-osaa; Borderlands 2 ja Borderlands: The Pre-Sequel! olivat molemmat onnistuneita ja esiosalleen uskollisia pelejä. Niiden heikkoukseksi osoittautuikin suhteellisen nopea julkaisutahti. Pelisarjan ensimmäisen ja toisen osan välillä aikaa ehti kulua kolme vuotta ja välimallin episodina toiminut The Pre-Sequel! Julkaistiin ainoastaan vuosi kakkososan jälkeen. Lukuisia ja tuntien mittaisia DLC:itä kolutessa puutuneisuus otti ainakin allekirjoittaneesta vallan vimeisimmän osan puolivälissä, mutta kyllä se kuitenkin tuli loppuun asti tahkottua.
Fanit ottivat pelisarjan omakseen hellästi ja rakastavasti. Gearboxin poikien ja tyttöjen huumorin upotessa mustasta huumorista perustavaan kansaan kuin kuuma veitsi voihin kolmatta osaa pukataan pihalle väistämättä. Borderlands 3:n kehitystyö onkin ollut esillä pelimaailman uutisoinnissa jo pitkään. Noin vuosi sitten pelifirman pääjehu Randy Pitchford lappasi sementtiä huhumyllyn rattaisiin ja kertoi sen julkaisun tapahtuvan kun aika on kypsä.
Piristysruiskeena vajareista kärsiville faneille kierosta huumorista tunnettu pelilafka laittoi onneksi tässä kuussa pihalle First-Person Shooter MOBA -genren Battleborn räiskinnän. Peliväki riemuitsi, kellareiden ovet avautuivat ja tärisevät kourat tarttuivat taas konsolin ohjaimiin, hiiriin ja näppäimistöihin. Pahaksi onneksi autenttista Borderlands-kokemusta hamuavat joutuivat kuitenkin pettymään. Peli ei nimittäin ole millään tavalla lafkan edellisten pelien tyylinen. Eikä sen tarvitsekaan olla. Vertailua ei tarvitsisi tehdä missään määrin, mutta siltä ei voi kuitenkaan välttyä. Pyrin jättämään tässä arvostelussa näiden kahden pelin vertailun sikseen ja keskittymään Battleborniin itsenäisenä pelinä. Mutta aloitetaanpa tekeleen ruotiminen ihan sieltä perustuksista lähtien.
Graafisesti Battleborn on Borderlands lievällä kasvojenkohotuksella varustettuna. Samanlainen cel shadingmäinen tekstuuriloisto saa pelaajan tuntemaan olonsa kotoisaksi pelin parissa. Sarjakuvamaiset maisemat ovat Gearboxille tuttu ja turvallinen taiteellinen suuntaus ja sama animemainen leikittely toistuu myös pelin alku- ja välianimaatioissa. Peli rullailee ainakin konsolilla sulavasti enkä havainnut pelituntien aikana minkäänlaisia suorituskykyongelmia. Battleborn onkin vähintään “ihan kivan näköinen”. Ei mitään yltiömäistä ja rimaa nostavaa graafista loistoa, muttei mitään surkeaa ja tökkivää B-luokan roskaakaan. Hahmoanimaatiot varsinkin ovat nättejä ja sulavia. Huvittaviakin.
First-Person Shooter MOBA on jo pelkkänä sanarykelmänä hämmennystä aiheuttava. Itse vierastan kaikenlaista MOBAilua niin isometrisestä kuin kolmannesta persoonastakin kuvattuna, mutta maailmalla kyseinen genre on räjähtänyt DotA:n (Defense of the ancients) viemänä käsiin. Löytyy League of Legendsiä, löytyy Heroes of Newerthiä, löytyy Smiteä. Niin ja Blizzardin Heroes of the Stormia ei tietysti sovi unohtaa. Uusimmat julkaisut keskittyvätkin lähinnä MOBAn ja FPS-maailman yhdistämiseen, kuten Blizzardin Overwatchista, betassa olevasta Paladins: Champions of the Realmista ja tässä arvosteltavasta Battlebornista voidaan päätellä.
Battlebornin ei ole oikeastaan edes tarkoitus olla puhtaasti kyseisen genren peli. Se sisältää nimittäin perinteisten moninpelielementtien lisäksi täysimittaisen yksinpelikampanjan joka on tarkoitus julkaista episodimaisesti päivityksinä. Julkaisuvaiheessa tehtäviä on kahdeksan. Tarinallisen kampanjan voi suorittaa joko soolona tai co-opina kavereiden tai tuntemattomien pelaajien kanssa. Ainakin pikaisella testauksella tehtävien vaikeustaso tuntui skaalautuvan mukana olevien pelaajien määrän mukana. Yksin pelatessa vihut eivät kestä kovinkaan montaa rynkyn kutia, mutta neljälle pelaajalle tehtävien lopussa olevat bossit ovat jo haasteellisia voittaa. Soolotehtävistä saa myös kokemusta omalle pelitilille. Lisäksi pelaajalle annetaan niiden suorittamisesta palkkioksi esineitä, jotka parantavat muun muassa sankareiden tekemää vahinkoa sekä suojien ja elämäpisteiden määrää. Tähän palataan tuonnempana.
Pelkästään soolopelaamisesta pitävien ei kuitenkaan kannata riemastua kampanjan mukanaolosta. Porukalla pelatessa ne ovat noin puolen tunnin mittaisia, joten julkaisun aikaan kahdeksan tehtävää kattavan paketin pelaa läpi noin neljässä tunnissa. Yksinpelikampanjan lyhyyden kritisoiminen ei olisi kuitenkaan reilua, sillä Battleborn on rakennettu vahvasti kilpailuhenkisen moninpelin varaan ja soolopelaajat jäävät tämän vuoksi automaattisesti paitsioon. Soolotehtävien suurin heikkous on niitä kuljettava tarina. Juonellinen puoli pelistä lipuu toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei mitään tarttumapintaa. Joku jossain tekee jotain ja sitten pitää suojata tätä titaania ja rairairai. Jopa Gearboxille tyypillinen huumori on hukutettu johonkin merkityksettömien juonenkäänteiden sekaan enkä hörähdellyt likaisille vitseille läheskään niin paljoa kuin firman edellisten pelien parissa. Jokaisesta kahdestakymmenestäviidestä pelattavasta sankarista löytyy toki yllin kyllin taustatarinaa, mutta se, että kiinnostaako se loppujen lopuksi ketään on vähän niin ja näin. Itse olen kova lukemaan kaunokirjallisuutta ja tykkään mehustella juonellisten yksityiskohtien kanssa, mutta nyt ei vaan iske. Ei vaan toimi. Kliseistä huttua jostain pahasta jätkästä joka haluaa tappaa kaikki ja orjuuttaa loput. Been there, done that. Kenttäsuunnittelu on lisäksi melko yksioikoista putkijuoksua ilman mitään yllätyksiä.
Hahmokavalkadi on, niin kuin aiemmin mainitsin, mittava ja monipuolinen. Pelin julkaisuvaiheessa se kattaa 25 sankaria ja lisää julkaistaan tulevaisuudessa DLC:n muodossa. Jokaisella sankarilla on omat kykynsä, tarinansa ja persoonallisuutensa ja ne myös tuntuvat erilaiselta niin pelityyliltään kuin myös olemukseltaan. Miltä tuntuisi esimerkiksi mättää vihollista turpaan mechalla ajavalla pingviinillä? Battlebornissa voit kokea sen ja paljon enemmän. Hahmojen kyvyt ja aseet tukevat toisiaan ja ne ovat mukavan monimuotoisia. Sankareiden joukosta löytyy niin miekkoja ja muita astaloita käyttäviä meleetyyppejä kuin aseita ja räjähteitä käyttäviä sotilaita sekä taikavoimia omaavia hirviöitäkin. Periaatteessa millä tahansa sankarilla voi pärjätä, mutta pelisilmää käyttämällä taktisempi pelaaja voi hypätä tarvittessa vaikka healerina toimivan hahmon saappaisiin valtavaa minigunia raahaavan järkälemäisen tankkityypin sijasta. Jotkut hahmot ovat pelityyliltään suoraviivaisempia kuin toiset ja niiden pelattavuuden haastavuus onkin merkitty selkeästi hahmon profiilisivulle. Battlebornien one-linerit on kirjoitettu Gearboxille tyypilliseen tapaan pilke silmäkuolassa ja ne kyllä huvittavat jonkin aikaa, mutta muutaman pelitunnin jälkeen tuhannes kerta samaa vitsiä alkaa maistumaan puulta. Varsinkin tappioputken hetkellä perinteinen ja turhautunut “Turpa kiinni nyt!”-mutina saattaa yltyä kuumaverisemmällä pelaajalla äänekäisiinkin mittoihin (sori naapurit).
Kahdestakymmenestä viidestä hahmosta kaikki eivät kuitenkaan ole suoraan valittavissa. Lukittuja hahmoja saa auki joko pelaamalla soolotehtäviä, nostamalla oman pelitilin Command Rankia tai suorittamalla “tapa näin ja näin monta vihollista” -tyyppisiä challengeja. Gearbox näyttää hyvää esimerkkiä siinä, että sankareita voi avata sillä tyylillä kuin pelaajaa huvittaa. Command Rankiin saa kokemusta jokaisen tehtävän tai moninpelimayhemin jälkeen ja sitä kartuttamalla aukeaa paitsi uusia hahmoja niin myös muita bonareita, muun muassa varustelaatikoita jotka sisältävät esimerkiksi kriittistä vahinkoa nostavia varusteita perustason kamppeesta eeppiseen ja sen yli. Laatikoita saa paitsi pelaamalla niin myös pelin sisäisestä kaupasta jossa käy ainoastaan pelaamalla hankittu raha. Pay-to-win asetelmaa pelistä ei siis kaikeksi onneksi löydy. Varustelaatikoista voi myös saada eri hahmoluokien ulkomuotoa muuttavia skinejä ja kettuiluanimaatioita. Esineitä saa valita matseihin itse tehtyjen layoutien muodossa, mutta ne eivät ole automaattisesti aktiivisia vaan ne saa käyttöön maksamalla pelin aikana kerättyjä kristalleja. Mitä parempi varuste sitä enemmän sen aktivointi maksaa. Myöskään layout vaihtoehtoja ei ole aluksi avoinna kuin yksi, mutta Command Rankia kartuttamalla niitä saa auki enemmänkin.
Se missä Battleborn pääsee oikeuksiinsa on kilpailullinen moninpelimoodi. Pelistä löytyy kolmea erilaista tiimi-vs-tiimi -pelimuotoa joissa otetaan yhteen pelaaja-pelaajaa vastaan. Capture -moodissa vallataan pisteitä A, B ja C ja pyritään keräämään energiaa toista tiimiä vikkelämmin. Samalla läimitään kaaosmaisessa sodassa kaveria naamaan tulipalloilla tai rynkyillä ja kuollaan sata kertaa kirosanojen saattelemana. Sellaista se sota on. Meltdownissa tarkoituksena on saattaa omasta tukikohdasta lähtevä robottirykelmä sulatusuuniin ja kerätä näin pisteitä. Samalla tuhotaan vastustajan robotteja ja saadaan turpaan kung fu sieneltä (Ihan oikeasti. Miko niminen sankari on sieni joka osaa kung fua). Incursionissa puolestaan tungetaan väkisin vihollislinjojen läpi ja pyritään tuhoamaan pari isompaa vastustajan robottia samaan aikaan kun lätkitään brittiläiseen ja herrasmiesmäiseen tyyliin puhelevaa, puskassa sniputtelevaa robottia miekalla nassuun. Kaaos on käsin kosketeltavaa kaikissa pelimuodoissa ja vaikka välillä ei tiedä, että mitä ympärillä tapahtuu niin hymy on kuitenkin valtaosan peliajasta herkässä. Moninpeli on Battlebornin suola, mutta siltikin se tuntuu valitettavasti jäävän hieman tyngäksi. Julkaisuvaiheessa pelimuotoja on vain nuo kolme aiemmin mainuttua ja todelliset MOBA-veteraanit kaipaavat varmasti lisää. Gearbox onkin luvannut avata uusia pelimuotoja DLC muodossa. Olemassa olevat pelimuodot ovat vähyydestään huolimatta kuitenkin hauskoja.
Eikä vähiten siksi, että hahmojen kehitys ja pelaamalla saatavat porkkanat on hienosti rakennettu. Pelin alussa sankarilla on käytössä kaksi skilliä joilla aiheuttaa kaaosta ja mättää vihollisia maahan. Kokemusta keräämällä skilleihin saadaan lisää voimaa. Sitä puolestaan voi kerätä paitsi pieksemällä muita pelaajia niin myös taistelemalla sattumanvaraisesti kentän nurkkiin ilmestyviä pikkuvihuja vastaan. Expapisteitä virtaa pelaajan suuntaan myös pelialueelta löytyviä kristalleja keräämällä ja rakentamalla puolustusta varten tykkejä ja ansoja. Kokemuksen karttuessa avautuu erilaisia Helixpuun kautta avattavia augmentaatioita joilla saa omiin kykyihin lisää voimaa ja variaatiota. Tarpeeksi kovalla levelillä aukeaa myös hahmon ultimaattinen kyky jolla voi tehdä isompaa vahinkoa muihin pelaajiin. Pelin aikana saanut kokemus nollautuu aina uuteen otteluun lähdettäessä, mutta hahmot saavat jokaisen matsin jälkeen myös pysyvää kokemusta jonka mukana aukeaa lisää augmentaatioita, skinejä ja hahmon taustatarinaa. Samalla tavalla kokemusta karttuu myöskin pelaajan omalle tilille.
Battleborn on kaikesta tästä monimutkaiselta vaikuttavasta sepostuksesta huolimatta peli johon on helppo hypätä mukaan. Pelin prologi opettaa perusteet jonka jälkeen on pelaajan omissa käsissä, että haluaako tahkota Player-vs-Player vai Player-vs-Monster moodia. Molemmat pelimuodot ovat hauskoja ja palkitsevia, mutta täytyy myöntää, että peli jää jotenkin vaisun oloiseksi. Epävalmiiksi. Vaikka pelaaminen onkin hauskaa niin jotain tuntuu puuttuva. Tulevat DLC:t kuitenkin korjannevat pelin lisäämällä kaikkea uutta ja jännää tekemistä. Toivottavasti myös soolotehtäviin saadaan syvyyttä tulevaisuudessa.
tl;dr: Battleborn toimii matalan oppimiskynnyksensä ansiosta hyvänä ja helppona porttina MOBA-pelien maailmaan. Se tarjoaa myös genren omakseen ottaneille jo kaivattua vaihtelua ja varmasti myös haastetta, mutta tulee oletettavasti jäämään massiivisen koneiston ja maineen omaavan Blizzardin Overwatchin jalkoihin. Tai sitten ei. Gearboxin tulevaisuudensuunnitelmat ja päivitysten sekä DLC:iden mukana tulevat uudet ominaisuudet sen näyttävät. Vahva seiska/kymppi.
