Italian mafian myytit, nousu ja oletettu tuho ovat olleet videopelien maailmassa tuttua kauraa pelaajille jo vuosikausia. On Godfatheria, Grand Theft Autoa, legendaarista Scarfacea ja sitten on 2K:n Mafia -pelisarja. Viimeisimmän maininnan uusin tulokas Mafia III julkaistiin tämän kuun alussa ja se siirtää pelisarjan painopisteen italialaisesta mafiasta rotusortoa kärsivään afroamerikkalaisten kansanryhmään. Riittävätkö Hangar 13:n digitaalimuotoon luomat New Orleansin kadut, Mardi Gras, voodoo ja mafioiden valtataistelu pitämään pelaajan mielenkiinnon vangittuna? Kyllä ja ei.

Pelin alkutahdeilla pelaaja tutustutetaan pelin protagonistiin, Lincoln Clayhin, nuoreen afroamerikkalaiseen kaveriin joka palaa kotiin vedettyään Vietnamin sodassa vihollista pataan oikein olan takaa. Lincoln on köyhistä, orvoista oloista ponnistanut sotasankari, joka kohtaa ensitöikseen kotiin palattuaan rotusortoisen amerikan ylenkatseen ja jengisotien runteleman New Bordeauxin. Taustatarina oikein tihkuu amerikkalaista isänmaallisuutta, pekonia ja “‘murica!”-huutoja. Ei sillä, että se olisi mitenkään huono asia. Päinvastoin. Autenttisuutta ja tunnelmaa luovia USA-elementtejä pelissä on pilvin pimein.

Suhteellisen iloisen kotiinpaluun jälkeen asiat menevät Lincolnin leirissä jälleen näin kotoisasti lyhennetysti pävi. Eeppinen kostoretki on valmis alkamaan! Luvassa on murhia, ammuskelua, ryöstöjä, huumeita, prostituutiota ja karnevaalihumua moneksi monituiseksi tunniksi eteenpäin. Ihmisiä kuolee, 60-luvun rokkibiisit raikaavat (Jimi Hendrixin All Along the Watchtower soi jo heti alkuvalikossa!), amerikanrautojen renkaat kitisevät asfaltilla ja voodoopapit huutavat kirouksiaan Lincolnin kylväessä kuoleman paronin lailla tuhoa jälkeensä. Asetelma ei ehkä ole mikään kovin omaperäinen, mutta tunnelmaa pelistä kyllä löytyy.

Rasismi rehottaa 60-luvun Yhdysvalloissa. (kuva: 2K)

Rotuerottelun vallassa pyöriskelevän USA:n rotuerot on tuotu peliin varsin osuvasti ja brutaalisti. Etelävaltioiden liput roikkuvat lava-autojen takaikkunoissa ja osassa pelin kaupoista kysellään kotoisan ja isällisen uhkailevasti, että: “Onko poika eksyksissä?”. Tummaihoisten haukkumanimet satelevat New Bordeauxin katuja tallaavien suusta ja syrjäkujilla poliisit ja punaniskat hakkaavat tummahipiäisiä sumeilematta asfaltin pintaan. Rasismin ilmenemisestä ja raakuudesta varoitetaankin jo pelin käynnistysvaiheessa tyylikkäästi ja muistutetaan, että mitään ei olla pyritty peittelemään, koska vaikka historian havinaa leimaa häpeä sitä ei saa salata tai silotella. Historiallisesti KKK:n valtakausi on jenkkihistorian mustimpia lukuja ja rapakon takana siihen suhtaudutaan tietysti syystäkin varovasti ja häpeillen. On rohkeaa ottaa pelissä näin avoimesti esille tämä synkkä puoli historiasta varsinkin nykyisen loukkaantumiseen taipuvaisen yhteiskunnan keskellä.

Tarinallinen toteutus Mafia III:ssa siis toimii. Protagonisti ja sivuhahmot ovat samaistuttavia ja heissä on juuri sitä särmää mitä pelaaja kaipaakin. Kirosanoja ei säästellä, irlantilaiset ovat stereotypisen juoppoja ja haitilaiset pelkäävät omia jumaliaan. Antagonistit ovat juuri niin veemäisiä kuin sopii odottaakin. Suurimpana miinuksena on pelin draamankaari joka on juuri sitä ennalta-arvattavaa huttua mitä on nähty kaikissa maailman mafiapeleissä ja elokuvissa kautta aikojen. Petosta, valheita ja pettymyksiä. Joopa joo. Piristystä ja sen toimivuuden tähän ankeuden ansaan tuo se, että juonta kuljetetaan eteenpäin dokumenttimaisella rytmityksellä. Pelin sivuhahmot kertovat tehtävien välissä vanhoina ja harmaantuneina Lincoln Clayn legendaa ja hänen valintojensa taustoja. Tämä syventää pelin päähahmon persoonaa ja luo tarinaan illuusion, että taustallakin tapahtuu asioita vaikka niitä ei varsinaisesti tapahdukaan.

New Orleans on kaunis kaupunki. (kuva: 2K)

Suurin muutos mikä pelimaailmaa itseään koskee on pelin edellisten osien fiktionaalisista, useammasta jenkkikaupungista inspiraationsa ammentavista, kaupungeista ainoastaa New Orleansin pohjalta mallinnettuun New Bordeauxin kaupunkiin siirtyminen. Kaupungin kadut ja ränsistynyt ghetto on onnistuttu mallintamaan autenttisen näköiseksi. En tosin ole koskaan tuossa Mardi Gras:n luvatussa kaupungissa oikeasti käynyt, mutta voisin kuvitella sen näyttävän juuri samalta kuin se näyttää PS4:n välityksellä televisioruudulle piirrettynä. Kaupunki vaikuttaa sopivan elävältä, sielukas musiikki tuntuu lähes koko ajan soivan jossain viereisessä asunnossa ja porukka jammailee karnevaaliaikaan kaupungin kaduilla. Hipit asuvat kommuuneissaan ja protestoivat Vietnamin sotaa vastaan. Kaikki on vanhaa, mutta silti uutta. Myös kaupunkialuetta ympäröivät suo- ja rikkaampien asuinalueet ovat hyvin rakennettuja.

Pelin kartta vaikuttaa mukavan kokoiselta, vaikken ole vielä ehtinyt sitä päästä päähän koluamaankaan. Maasto vaihtelee kaupungin ghetto-osista keskustan toimistoihin ja rikkaampiin osiin sekä etelän suomaasta pohjoisen lähiöihin. Variaatiota riittää. (Ihan vaan välihuomautuksena, että pelialueen koosta en puhu mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä. Virtuaalisen karttakoon kokokilpailu meni Mersu-Audi-Bemari-HUMMERI-osastolle Just Cause kolmosen ja uusimman Witcherin kohdalla.) Mafia III:n pelialueen syvyyksiin on tietysti piilotettu sandbox-peleille tyypilliseen tapaan kerättäviä esineitä Playboy-lehdistä rock-albumien kautta taiteeseen. Collect ‘em all -tyylin perusvarma ratkaisu joka on oikeastaan ihan toisarvoista pelin kannalta, mutta lisää toki täydellisyyteen pyrkivien pelaajien kohdalla peliin käyttöikää ihan mukavasti. Esineitä keräilemällä ei saa avattua pelimaailmaan mitään, joten perusjaskalle ne ovat ihan yhdentekeviä.

Graafisesti peli toimii ja hyvin toimiikin. Vartavasten tätä peliä varten perustettu Hangar 13 studio on onnistunut luomaan graafisesti onnistuneen pelin hienoine tekstuureineen, fysiikoineen, valoefekteineen ja aidosti tunteiden mukana ilmeilevine kasvoineen. Välianimaatiot ovat hienoja ja ääninäyttely toimii. Auringonsäteiden kultaamat New Bordeaux kadut ovat mukavaa katseltavaa murattien valtaamine kirkkoineen ja hautausmaineen. En tosin tiedä, että kenen idea oli tehdä pelin heijastusefektistä niin voimakas, että aamuauringon iskeytyessä katuun pelaaja tarvitsee aurinkolasit nähdäkseen ajaa autolla. Realistisuutta kai sekin on.

Kaunis auringonlasku luo kujillahiippailuun tunnelmaa. (kuva: 2K)

Grafiikkaa ruotiessa on hyvä ottaa esille myös pelin äänimaailma joka on varsin onnistunut. Ainakin siinä määrin mitä siihen kiinnittää pelatessa huomiota. Jenkkikaarat kuulostavat jenkkikaaroilta, muskeliveneet muskeliveneiltä, pää- ja sivuhahmot pää- ja sivuhahmoilta ja random kaduntallaajat random kaduntallaajilta. Itseäni on aina huvittanut se latteuksien ja diipadaapan määrä mitä satunnaiset kadullakulkijat syytävät pelaajan suuntaan eikä Mafia III tee poikkeusta sääntöön. “Lookin’ good boy!”, “You know it!” ja niin edelleen. Parasta (!) pelin äänityössä on jo se mainittu: Musiikki. 60-luvun rokki istuu New Bordeauxin kaduille, pystäreihin ja auton kasiraitamankkaan kuin nenä päähän. Tämä tosin saattaa johtua — ja varmasti osaksi johtuukin — siitä, että sisälläni asuu tuon genren fanipoika. Vanha rokki on kunnon rokkia ja se luo tähän peliin enemmän tunnelmaa kuin sata jänistä.

Peliteknisesti (ja teknisesti) Mafia III jättää paljon parantamisen varaa. Tehtävien kannalta ollaan siellä helpolla perustasolla jossa pelaaja saa valita, että keskittyykö tekemään päätehtävää vai tarraako kiinni lukuisiin pelin sivujuonteisiin, joihin lukeutuvat muun muassa kilpailevien heroiinidiilereiden kurittaminen ja prostituutiorinkien kaataminen. Näitä bisneksiä voidaan sitten lahjoittaa pääjuonen kuluessa tavattaville uusille yhteistyökumppaneille. Tätä kautta Lincoln saa lisää tuloja ja tulon kautta puolestaan avataan upgradeja aseisiin ja Lincolnin varusteisiin. Sivutehtävät tuntuvat enemmän hälläväliä pakkopullalta kuin mitenkään mielekkäältä toimelta. Toki niiden kautta saa auki muun muassa tarkempia aseita ja muuta päivitystä, mutta onhan tämä jo nähty ja nämä asiat jo tehty tuhannessa pelissä tätä ennen. Toistoa ja taas toistoa. Pääjuoni ja sen tehtävät pelastavat kuitenkin paljon.

Pelialueilla on voodoomaista tunnelmaa. (kuva: 2K)

Tekniikan puolellakin on omat ongelmansa. Glitchejä riittää seinien läpi näkevistä ja ampuvista vihollisista yhtäkkiä pyörremyrskynä avaruuteen sinkoaviin veneisiin asti. Lisäksi kirkkauden säätö pelin asetusten kautta on jostain syystä rikki. Nämä asiat ovat kuitenkin pieniä ongelmia ja korjaantuvat ihan varmasti tulevien päivitysten myötä. Mitään varsinaisesti peliä rikkovaa ongelmaa ei siis tähän astisten pelisessioiden aikana ole vielä sattunut. Lähinnä kompastelut ja vajavaisuudet ovat aiheuttaneet lieviä huvittuneisuuden pyrskähdyksiä. Autot rullaavat tiellä mukavasti ja pelimaailmaa eivät kiusaa näkymättömät seinät. Taistelut, suojaan meneminen ja sieltä poistuminen toimivat mukavasti.

Mutta ne taistelut. Voi pojat. Kaikista surkein ja naurettavin asia pelissä on sen tekoäly. Taistelukohtauksissa riittää jos Lincolnin asettaa passiin sopivan suojaisaan paikkaan. Tässä tilanteessa viholliset joko juoksevat kohti jolloin heidät on helppo ampua, jäävät passiin johonkin kauas mistä heidät on helppo ampua tai lopettavat hetken päästä pelaajan etsinnän ja kävelevät suojatta paikkaan jossa Lincoln viimeksi satuttiin näkemään. Ja taas heidät on helppo ampua. Ihan kuin juuri äsken ei oltaisi ammuskeltu puolin ja toisin ja tapettu porukkaa ihan urakalla. Tämän lisäksi pelin hiippailumekanismi on ihan järkyttävän huonosti rakennettu. Jos hiippailet kyyryssä ja törmäilet matkalla laatikoihin paiskoen niitä ympäriinsä niin pelin viholliset eivät huomaa yhtään mitään. Voit kävellä kirjaimellisesti ihan kaverin selän takaa ohi ja tappaa siinä matkalla pari partioivaa vihollista ja hän ei havaitse yhtään mitään. Ilmeisesti se rock ‘n roll ja hippien happotripit ovat sulattaneet ihmisten korvakäytävät ja silmät umpeen.

Merle Jackson saa pian tuta Lincolnin rynkyn voiman. (kuva: 2K)

Siltikin taisteluista tavallaan nauttii. Räjähdykset ovat kauniita ja rynkky potkii ollen juurikin niin epätarkka kuin se on oikeastikin. Aseissa on pateja vain rajattu määrä joten mitään kunnon ramboilua Lincolnilla ei voi harrastaa. Hyvä niin. Sankari ei muutenkaan tunnu voittamattomalta vaan saattaa valahtaa maahan tekemään kuolemaa jo muutamasta osumasta. Tottakai peliin on ympätty myös ns. adrenaliiniruiskuja jotka toimittavat lääkintälaukkujen virkaa ja parantavat sankarin takaisin täysiin helttosiin. Luodinreiät umpeutuvat ja kaveri paranee silmissä, mutta kuka sitä nyt realistisuutta peliltä haluaa? Eihän tässä nyt tosikoita olla, eihän?

Summataanpa siis vähän. Mafia III on hyvä peli. Se on viihdyttävä peli. Pelimaailma on onnistunut, tunnelmallinen ja tasapainoinen. Silti jotain puuttuu. Se jokin viimeinen koukku joka imaisisi pelaajan New Bordeauxin syövereihin ja pitäisi siellä tiukasti edes hetken aikaa. Kaikki tuntuu jotenkin pinnalliselta eikä sinne syvälle päästä kuin hetkellisesti, mutta pian pintaan noustaan taas ja vauhdilla. Pienet tekniset lipsahdukset korjaantuvat ajan kanssa, mutta pelin suurin kompastuskivi, tekoäly, on niin suuri savotta korjattavaksi, että sitä tuskin saadaan millään päivityksellä parempaan kuntoon ainakaan ihan lähiaikoina. Kyllä tätä silti pelaa ja ihan mielellään. Jos pitäisi jokin verokki ottaa nykyisen konsolisukupolven peleistä niin ensimmäisenä mieleen ponnahtaa takavuosien pettymys Watchdogs. Mafia III arpoutuu määrittelemättömällä skaalalla sitä paremmaksi, mutta vain hieman.

Aivan hyvä plus.

Alla vielä nauhoittamaani pelivideota pelin ensimmäisistä 15 minuutista. Jostain syystä 2K on päätynyt pelin streamauksessa ratkaisuun jossa kaikki välianimaatioiden audio on mykistetty. Kyseessä on joko bugi tai sitten jokin erityisen monimutkainen copyright säädös taustalla soivan musiikin vuoksi. Tiedä häntä.

Tykkää ja jaa artikkeli

Jaa Facebookissa Jaa Twitterissä