Kuva: Fotolia

Kolumni: Törmäsin vanhaan viholliseeni uimahallissa

12.05.2016 20:45 - Rea Tallgren

Rea Haverinen on Voicen uutispäällikkö ja kolumnisti, joka kirjoittaa ihmissuhteista ja -suhteettomuudesta sekä ihmisyydestä ylipäätäänkin.

Siinä minä olin, vettä valuvana ja alasti, posket saunasta punaisina ja hiukset päätä vasten liimaantuneena. Ja se tuijotti minua wc:n vierestä kuin irvaillen. Varmasti se oli arvannutkin, että näin kävisi, että kohtaisimme jossain, missä minä olisin täysin altavastaajan asemassa.

En ollut ajatellut sitä enää aikoihin. Olin unohtanut ne kerrat, kun se oli saanut oloni tuntumaan kammottavalta. Olin yrittänyt unohtaa miltä se näyttää, ja miltä tuntuu olla sen lähellä. Nyt kaikki muistot palasivat mieleeni ryminällä.

Ensimmäiset muistoni siitä ovat neutraaleja.

Se oli meillä kotona, enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Meni monta vuotta, kun yhtäkkiä aloin ymmärtää, että sillä on keinot määritellä, kuinka hyvä olen. Sitä kuunnellaan ja sen totuuteen uskotaan, viis siitä, miltä minusta itsestäni tuntuu. Kaikkia kiinnostaa sen mielipide.

Siitä tuli vihollinen – mutta vihollinen, jonka seuraan hakeuduin aktiivisesti. Halusin siltä hyväksyntää, ja olin valmis tekemään paljon saavuttaakseni sen. Niin paljon, että lopulta sairastuin.

Nyt kun tuijotan sitä, en voi kuin ihmetellä. Sehän on oikeastaan aika pieni, säälittävä jopa. Se ei suinkaan ole aina oikeassa – ja silloinkin, kun on, sen mielipiteen voi jättää omaan arvoonsa.

Mietin myös, onko se oikeastaan ikinä tarkoittanut minulle mitään pahaa. Tiedän, että monia ihmisiä se on auttanutkin. Kenties minä vain olin otollinen uhri – epävarma ja hyväksyntää kaipaava.

Astelen lähemmäksi ja vanhat epävarmuudet nousevat kurkkuun. Kosketan sitä kevyesti. Astun päälle. 62,5 kiloa.

Armoton luku, tiukka numero, totuus – ja sitten taas, täysin yhdentekevää.

Miksi kuuntelin niin pitkään, mitä vaaka sanoi? Miksi lopetin 14-vuotiaana syömisen vain, koska tein tuosta muovilätystä viholliseni? Miksi palasin aina vaan sen luokse, kun ainoa, mitä se sai aikaan, oli tuska?

Nyt astun pois sen päältä, ja silitän sitä hieman. Kaikki on annettu anteeksi ja kaikesta on opittu. Silti, mielestäni sen paikka ei ole uimahallin nurkassa teinityttöjä väijymässä. En nimittäin usko, että olen viimeinen, joka kuuntelee sen mielipidettä liikaa.

Lue kaikki aikaisemmat Suhteettomuusteoria-kolumnit tästä. Seuraa Reaa Instagramissa @reamarlena. 

Suosittelemme

Uusimmat