”Entiset kiusaajani,
Odotin yläasteen alkamista niin innoissani, olihan se iso askel pienelle kuutosluokkalaiselle tytölle. En osannut kuvitellakaan millainen kolmivuotinen helvetti minua odottikaan.
Pienen kylän hyvä puoli on, että on tiivis porukka. Toisaalta liian tiivis porukka voi olla huonokin asia, kuten minun tilanteessani.
Hetken kaikki oli hyvin. Viikonloppuisin juhlittiin ja mentiin aina porukalla. Se oli huoletonta ja vauhdikasta aikaa! Puolessavälissä yläastetta kuitenkin elämässäni tapahtui jotain hyvin järkyttävää ja osittain häpeällistäkin. Hädän hetkellä luotin tietenkin teihin ystäviini, ja kerroin kaiken… Seuraavana aamuna olinkin jo yläasteen yleinen pilkan aihe ja haukkumisen kohde.
Joka aamu pelkäsin mennä kouluun ja olisin halunnut olla näkymätön, jotta olisin päässyt pihan läpi ilman pilkkaanne. Odotin aina kauhulla, mitä kaikkea rumaa minusta nyt huudetaan ja kuinka synkimpiä asioitani nauretaan ja ilkutaan koko koulun kuullen. Saitte minut usein itkemään.
Asiat pahenivat, tavaroitani varastettiin ja hajotettiin koulussa. Kerran uskalsin vastustaa yhtä kiusaajaa ja haukuin takaisin. Sitten kiusaaminen muuttuikin jo fyysiseksi. Kerrankin elämä vilisi silmissä, kun makasin maassa iso oppilas päälläni painaen rintaani niin etten voinut hengittää. Hän huusi jotain, ja yritin sanoa takaisin, mutta ääntä ei tullut. Näin maasta sivuilleni, koko muu luokka katsoi ringissä ympärillämme, tekemättä mitään. Vain yksi vanhempi oppilas puuttui asiaan, ja potkaisi pojan pois päältäni. Taas henki kulki, vaikkette te sitä varmasti toivoneetkaan.
Asiat menivät vielä pahemmaksi, enkä käynyt enää kylillä viikonloppuisin. Pelkäsin liikaa.
Some oli tuolloin uusi juttu ja sitten te aloitte pommittaa minua sitä kautta. ”TAPA ITTES, MIKS ET SÄ VOIS VAA JO TAPPAA ITTEES, KUKAAN EI KAIPAIS SUA, KAIKKI INHOO SUA, HUORA, RUMA, LEHMÄ…” Kaikki kuvani netissä täyttyivät teidän kommenteistanne.
Elämä oli hajoamassa palasiksi, viiltelin itseäni, itkin lähes päivittäin… ja päädyin siihen pahimpaan mahdolliseen. Perheessäni oli helppoa saada lääkkeitä, vahvoja sellaisia… Tiesin että jos ottaisin niitä, voisi jättää hyvästit tälle maailmalle! Onneksi yritys epäonnistui isoveljeni ansiosta, joka tajusi aikeeni aivan viime hetkellä.
Aloin käymään psykologilla ja onneksi yläaste olikin pian ohi ja muutimme koko perhe pois paikkakunnalta. Elämä alkoi pikkuhiljaa alusta ja sain taas elämänhaluni takaisin. Mutta koko yläaste jätti suuret arvet minuun. Kärsin noista asioista edelleen.
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, mietin kokoajan että mitä jos omat lapseni kokisivat samaa. Tai että joku saisi lapseni niin epätoivoiseksi, että hän haluaisi vain kuolla. Toisen jättäminen ulkopuolelle ja sanallinen lyttääminen tuntuvat yhtä pahalta kuin fyysinen väkivalta.
Älkää ikinä aliarvioiko sanojen voimaa, niin hyvässä kuin pahassa. Toivottavasti olette parempia vanhempia lapsillenne kuin millaisia ihmisiä olitte minulle.
Terveisin,
Lapsuutensa teidän takianne menettänyt”
Lähetä meille avoin kirjeesi osoitteeseen rea.haverinen@bauermedia.fi. Voicen toimitus pidättää oikeuden muokata kirjeitä ja päättää itse niiden julkaisusta. Julkaistut kirjeet julkaistaan aina nimettöminä.
Lue aikaisemmat Avoimet kirjeet tästä.