”Et ollut mitään, mitä olin etsinyt. Kuitenkin, kun näin sinut ensimmäistä kertaa, oli minun pakko lähteä perään.
Hakeuduin lähellesi, toivoen tilaisuutta keskustelun aloitukseen. Vastoin odotuksiani, sinä kiinnostuitkin minusta heti kun astuin sisään. Vietimme koko illan yhdessä, tutustuen toisiimme ja jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Pyörtäen kaikki periaatteeni, kysyessäsi minua yöksi mukaan luoksesi, suostuin epäröimättä.
Aloimme tapailla ja kaikki oli ihanaa. Molemmista riippumattomista syistä tiemme kuitenkin erkanivat pian.
Kahden kuukauden päästä otit yhteyttä. Aloimme nähdä päivittäin.
Huomasin uppoutuvani silmiisi, kun puhuit. Olit lämmin, hauska, ja aina tukena. Et antanut minun velloa murheissani, vaan kannustit eteenpäin. Kanssasi olin vahva, kaunis ja riittävä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin omana itsenäni riittävä. Oli sinussa myös virheitä, mutta silmissäni ne tekivät sinusta kauniimman. Otin sinut sellaisena kuin olit. Hölmöä kyllä, luulin että niin sinäkin minut.
Tahdoit hidastaa, menneisyytesi suhteisiin vedoten. Olin helpottunut; omanikin oli vain kokoelma pettymyksiä, surua ja tuskaa. Kuitenkin puhuit minulle tulevaisuudesta, meistä. Yritin sivuuttaa nämä muistaen vaikeutesi sitoutua. Alitajuntani kuitenkin painoi ihanimmat sanat muistiin.
Nauroimme. Vietimme tunteja tekemättä mitään, enkä silti olisi tahtonut olla missään muualla. Katsoit minua kuin kultaa. Kosketit aina kun voit. Sydämeni lauloi kuullessaan äänesi. Silmäni kimmelsivät nähdessään omasi.
Lupasit, ettet koskaan satuta.
Tein vuoksesi kaiken, mihin pystyin. Sinulle en koskaan sanoisi ei.
Lupasit tulevasi, et tullut. Viestisi vähenivät. Kysyin syytä, sanoit ettet tiedä, mutta tahdot silti olla kanssani. Lupasit kertovasi, kun ajatuksesi selviävät. Uskoin sinua. Yritin ymmärtää ja annoin aikaa. Aluksi luulin, että todella tahdot selvittää, mitä tapahtuu. Enää en ole niin varma. Viestisi vähenivät entisestään, niin vähenivät minunkin.
On kulunut jo yli kuukausi. En usko, että ajattelet minua. En tiedä, mitä tapahtui. Kuinka niin ajattelevaisesta, minut huomioon ottavasta miehestä tuli tälläinen. Vietän yöni vavoen, miettien. Välititkö minusta koskaan? Jos välitit, mikä muutti sen niin hetkessä? Jos et, kuinka pystyit katsoaan minua silmiin, kertoen kuinka ihana olen, miten hyvä kanssani on olla?
Tällä hetkellä oloni on arvoton. Olkoot syy mikä vain, et vaivaudu edes kertomaan. Leikit minulla hetken, ja viskasit syrjään selittelemättä enempää.
Tuntuu, etten tunne sinua enää. Olenko koskaan tuntenutkaan? Annoin itsestäni kaiken. Jäljelle ei jäänyt mitään. Mitä tein väärin?
Rintaani ahdistaa jatkuva paine. Vähän väliä mukaan liittyy teräviä puukon iskuja, kun haistan tuoksusi, kuvittelen kuulevani äänesi, muistan kosketuksesi.
En voi edes vihata sinua. En koskaan voisi.
Osittain toivon yhä, että kaikki muuttuu taas. Etten menetä sinua. Se on ainut, mikä auttaa jaksamaan. Odotan, että ikävöisit minua. Mutta minä ikävöin ensin.
Toivon, että ymmärtäisit tuskani. Toivon, että selittäisit. Toivon, että olisit täällä nyt.
Et ehkä ollut mitään, mitä etsin. Nyt olet kaikki, mitä haluan.
Terveisin, hylätty”
Lue aikaisemmat Avoin kirje -sarjan kirjoitukset tästä.
Lähetä meille avoin kirjeesi osoitteeseen rea.haverinen@bauermedia.fi. Voicen toimitus pidättää oikeuden muokata kirjeitä ja päättää itse niiden julkaisusta. Julkaistut kirjeet julkaistaan aina nimettöminä.