Kuva: Fotolia
Kolumni: Myönnä rohkeasti olevasi yksinäinen, kun suhde päättyy
Ihmissuhteet ovat aina vaikeita, mutta ne ovat vaikeita varsinkin silloin, kun ne päättyvät ei-toivotulla tavalla.
Ihmissuhteiden päättyminen on yksi vaikeimmista asioista mitä tiedän. Ihmissuhteen huono päätös vie kaikki energiavarat, halun kurottaa tulevaisuuteen ja se tekee ihmisestä poikkeuksetta hauraan. Hetkittäin tuntuu siltä, että elämällä ei ole tarkoitusta. Miksi olisikaan, kun aiemmin niin täydellisen ihana ja euforinen tunne aivoissa muuttui kertaheitolla pelkäksi harmaaksi savupilveksi. Eteenpäin on vaikea nähdä, eikä sitä välillä haluaisikaan. Eihän siellä savupilven toisella puolella todennäköisesti olisi yhtään mitään, ei ainakaan mitään parempaa, mitä siellä aiemmin oli.
Tunneryöppyjä on vaikea välttää. Niitä on myös vaikea käsitellä ja moni vältteleekin niitä juuri tästä syystä viimeiseen asti. Lopulta kaikki takaraivoon kertyneet tunteet purkautuvat väärällä hetkellä, jolloin on jo myöhäistä käydä asiat läpi sivistyneesti ja aikuismaisesti. Vaikeaahan se on myöntää, mutta minä olen yksi näistä tunneryöpyistä kärsivistä henkilöistä. Tai olin ainakin, ennen kuin opin purkamaan tunnelatausta ajoissa pala palalta.
Elämä tarvitsee henkisiä kolareita ja yhteenottoja. Me tarvitsemme henkisiä ponnahduslautoja, jotta voisimme löytää sen, mitä kohti yritämme elämässä todella kurottaa. Emme välillä näe sitä itse, juurikin tämän edellä mainitun harmaan savupilven vuoksi. Se peittää näkökenttämme tulevaisuuteen ja pyytää yleensä ensikädessä tiukkaa takapakkia, jonka koemme epäuskona ja kieltämisenä. Henkisten kolareiden takia opimme kuitenkin tuntemaan itsemme kunnolla. Joudumme katsomaan itseämme peilistä ja toteamaan, tällainen minä todella olen. Onko minussa jokin vialla? Miksi olen juuri tällainen?
Olen sinkkuvuosinani oppinut, että yksinäisyys on kaikkea muuta kuin pelottava välivaihe ihmissuhteiden välillä – se on todella palkitsevaa. Läheisyydenkaipuista ihmisluontoa se aluksi ahdistelee ja koputteleekin jatkuvasti takaraivossa: ”Hei taas. Olisikohan jo aika tyytyä seuraavaan vastaantulijaan?”. Ainoa keino saada yksinäisyys ystäväksesi on hyväksyä se sellaisenaan; yksinäiset aamupalahetket, hiljaiset yöt ja ajoittaiset ahdistuskohtaukset tulevaisuutta ajatellessa – kaikki.
Yksinäisyydellä on kuitenkin loppupeleissä vain yksi opetus; yksinäisyys opettaa sinut nauttimaan yksinäisyydestä, pelkästä omasta seurastasi. Se opettaa sinut hyväksymään itsesi ihmisenä, arvioimaan todellisia tarpeitasi ja keräämään kaikessa hiljaisuudessa rikkoutuneet palaset takaisin yhteen. Se pakottaa sinut antamaan itsellesi aikaa ja opettaa sinut hymyilemään hiljaisuudelle.
Yksinäisyydellä on aikaa vain rajallisesti. Se vierailee vuoroin sellaisten henkilöiden luona, jotka tarvitsevat hänen opetuksiaan. Kun kutsut yksinäisyyden luoksesi, se kiittää nöyrästi ja lopulta hiljenee. Jos käännät sille selkäsi ja korvaat aiemmin menetetyn seuran uudella, etkä päästä yksinäisyyttä opetuksineen elämääsi, se tulee pienenkin mahdollisuuden tullen takaisin kummittelemaan.
Yhden ihmissuhteen päätös tuo luoksemme toisen, joka johdattaa meitä jälleen eteenpäin elämämme heikolla jäällä. Elämässä ei ole oikeita tai vääriä päätöksiä, vaan tärkeintä on jatkaa matkaa eteenpäin. Tärkeintä kuitenkin on uskaltaa ottaa se askel, joka voi johdattaa meidät elämämme onnellisimpaan hetkeen. Se askel on toivottaa yksinäisyys tervetulleeksi elämäämme.
Senja Rapila on Voicen toimittaja, joka rakastaa matkustelua, yöttömiä kesäöitä ja vastapestyn koiran tuoksua.
Lue myös: 15 asiaa, jotka vain sinkut ymmärtävät
