Maahanmuutto ja turvapaikanhakijat: Puheenaihe, johon meillä kaikilla on oma näkemyksemme. Moni meistä alkaakin olla jo väsynyt keskustelemaan aiheesta. Uutisista olemme saaneet lukea ylilyönneistä aina Ku Klux Klanin kaapuun pukeutuneesta lahtelaisesta ruuan laadusta valittaviin turvapaikanhakijoihin. Tähän asti nämä aiheet olivat pysyneet minulle lähinnä uutisissa, vaikka asunkin kaupungissa, jossa on huomattavan kokoinen vastaanottokeskus. Mediassa vellovan lietsonnan perusteella, minun pitäisi törmätä päivittäin ongelmiin turvapaikanhakijoiden kanssa.
Viime perjantaina lähipiirissäni tapahtui kuitenkin selkkaus, joka sai minut miettimään, että mitä helvettiä tässä maassa oikein tapahtuu? Yhteiskunnassa vellova muukalaisviha lävisti tiensä omaan todellisuuteeni erään noin 50-vuotiaan naishenkilön toimesta.
Kaksi suomalaista ystävääni istuivat oluella helsinkiläisessä karaoke-baarissa. He viettivät hauskaa iltaa poikain kesken, juttelivat niitä näitä. Viereisessä pöydässä istui pariskunta, jonka naispuolisella henkilöllä oli äkkiarvaamatta painavaa sanottavaa toiselle ystävistäni. Nainen nousi hieman hoippuen pöydästään, otti toisen ystävistäni kohteekseen ja aloitti sivaltavan hyökkäyksensä. Nainen huusi baari raikaen: ”Miten sinä kehtaat tulla tänne meidän maahan elämään leveästi, syömään meidän ruokaa ja jättää perheesi Irakiin?!”
Ystäväni tuijotti naista epäuskoisena ja hämmentyneenä. Olihan hän tavallinen suomalainen, nimeltään Jaakko, valkoihoinen ja syntynyt Nummelassa. Tummanruskeat hiukset ja tummat kulmakarvat hän omasi, mutta ei vierasta synnyinmaata, eikä tarvetta yhteiskuntamme apuun turvapaikan muodossa. Tummat kiharat riittivät sinä perjantai-iltana siihen, että nainen katsoi oikeudekseen loukata, huutaa ja halveerata vierasta miestä. Ulkoiset piirteet riittivät puhkaisemaan naisen vihaa ja pahaa oloa pidätelleet siteet.
Hämmentävä tilanne jatkui ystäväni puolustuksella. Hän kertoi kotipaikastaan Nummelasta, kertoi siitä, ettei koskaan ollut käynytkään Irakissa. Naisella oli ystävälleni vihainen vastaus valmiina: ”Niin, puhut kyllä yllättävän hyvää suomea!” Hän ei kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt, että Jaakko on valkoihoinen suomalainen.
Välikohtaus päättyi sanaharkkaan, kun toinen ystäväni hermostui naisen tavasta puhutella baaritoveriaan. Hän päätyi pitämään naiselle luentoa siitä, kuinka kurjasti asiamme todella olisivat, jos mekin joutuisimme kokemaan sellaisia asioita kuin turvapaikanhakijat kokevat. Entä jos meitä pommitettaisiin, perheemme tapettaisiin ja joutuisimme elämään jatkuvassa pelossa? Nainen ei pysähtynyt miettimään. Hänellä oli liikaa mielipiteitä, sanottavaa, rintakehää ja kielenkantoja painava lasti vihaa sisällään. Välikohtaus päättyi lopulta taistelutahdon puutteeseen. Ystäväni nostivat tässä sodassa kädet ylös, katsoivat nöyrinä suoraan suomalaisnaisen aseenpiippuun ja päättivät lähteä etsimään turvapaikkaa toisesta baarista, jostakin, jossa he saisivat nauttia perjantai-illastaan rauhassa.
Kysyin aiemmin, että mitä helvettiä täällä tapahtuu? Mistä nousee se pohjattomalta tuntuva viha, jota niin monet sisältään suoltavat keskustelupalstoilla, polttopulloja heittelemällä, alhaisiin vihanpurkauksiin sortumalla kesken baari-illan? Surullisinta tilanteessa on se, että siinä missä ystävälläni Jaakolla oli voimia ja itsevarmuutta puolustautua perätöntä hyökkäystä vastaan, näin ei välttämättä jokaisen turvapaikanhakijan kohdalla ole.
Vihan vastustaminen on vienyt minut hyvin samankaltaisille raiteille kuin se on vienyt heidät, jotka käyttävät energiaansa turvapaikanhakijoiden solvaamiseen ja heidän olemassaolonsa vastustamiseen. Sen sijaan, että pystyisin keskittämään omia voimavarojani turvapaikanhakijoiden auttamiseen, minusta tuntuu, että haluan keskittää voimiani enemmän turvapaikanhakijoiden vastustajien vastustamiseen.
Vastustan vastustajia. Ajatus tuntuu samaan aikaan kiihottavalta ja hieman vaaralliselta. Olenko siis lipsahtanut sivuraiteille samalla tavoin kuin lahtelainen Ku Klux Klan –kaapuun pukeutunut rasisti?
