Kuva: Sony

“Vuoden paras toimintapeli!”- Arvostelussa: God of War (PS4)

02.05.2018 18:45 - Henri Laukka - Luettu 495 kertaa

Jos luulit, että kreikkalaisjumalat alamaailmaan nuijineen sotajumala Kratosin matka oli ohi, niin olet väärässä. Huhtikuussa julkaistun uudistuneen God of War -pelin myötä isän kädestä saavat skandinaaviset viikinkijumalat.

Vuosia sitten pelimaailman muilla toimintapeleillä lattiaa ja graniittia pyyhkinyt God of War opetti pelikansalle yhden asian, Jumaliin ei ole luottamista. Nykyisellään peliteknisesti varsin kankealta tuntuva takavuosien trilogia on kohdannut uuden tulemisen huhtikuussa julkaistun God of Warin myötä. Peli tekee sen mitä esimerkiksi Call of Duty -pelisarja ei ole koskaan onnistunut tekemään; Se nakkaa lähes kaiken vanhan roskakoriin ja uudistuu täysin. Ja hyvin uudistuukin.

Uudistunut God of War on kerännyt runsaasti kehuja eri pelimedioissa, eikä syyttä. Peli on alkumetreiltä lähtien ihan järkyttävän kaunis, elokuvamainen kokemus, jonka parissa viihtyy illasta toiseen. Kratosin tuorein seikkailu on myös pitkästä aikaa pelikokemus, joka hiipii allekirjoittaneen ajatuksiin myös peliajan ulkopuolella, saaden mietiskelemään pelin taustatarinaa ja skandinaavisten jumalten välisiä kaunarivivahteisia suhdesotkuja. Jo ajatus asetelmasta, jossa kreikkalainen jumala mättää viikinkipuolijumalia lättyyn on herkullinen, ja God of War onnistuu lyömään tämän asetelman niin suurella voimalla tiskiin, että peliä voi surutta kehua kuluneen vuoden parhaaksi julkaisuksi.

Mutta miten ihmeessä veristen taistelukenttien kautta kreikkalaiseksi sodanjumalaksi kohonnut spartalainen Kratos on eksynyt pohjoisten metsien ja vuorten keskelle? Missä vaiheessa elämänkolhima kuolematon jumala on siittänyt vieläpä pojan, Atreusin, jota koulii pelin edetessä metsästyksen ja taistelun jaloissa taidoissa kohti aikuisuutta? Ensimmäiseen kysymykseen peli ei tarjoile juurikaan vastauksia, vaikkakin pojan alkuperä ja olemus selviää toki tarinan edetessä. Ja tarinaa, sitä riittää. Pelkästään pelikentiltä löytyvät loret ja niitä pelaajalle avaava skandinaavisen mytologian viisas tarinankertoja Mimir pitävät sisällään niin runsaasti pientä nippelitietoa, että sillä rikastaisi kirjan jos toisenkin tarinanhimoisen kansan luettavaksi. Edellisiin osiin verrattuna God of Warissa tarinankerronnassa on lyöty toinen vaihde silmään ja toiminnan tiimellyksessä kerrotut tarinat jättiläisistä, Thorista, Odinista ja muista norskijumalista ovat suorastaan hekumallista kuunneltavaa. Toimintapelillisessä kokonaisuudessa on harvoin, jos koskaan, koettu näin hyvin tuotettua tarinankerrontaa ja se onkin yksi pelin ytimessä olevista suoloista.

Lokaatiot ovat näyttäviä, joskin varsin putkijuoksumaisia ja suppeita. Pääalueena toimii Lake of the Nine, jonka rannoilta pelaaja löytää sivutehtäviä sekä tutkittavia pienempiä lokaatioita. Mitään suuren avoimen maailman tutkimista on kuitenkin turha odottaa, sillä pelimaailma on loppujen lopuksi aika pieni ja eri niemiin ja notkoihin palataan tarinan aikana useita kertoja uudestaan tutkimaan uusien kykyjen avulla avautuvia salaisia käytäviä. Pelialueen suppea koko ei tosin mielestäni ole mitenkään negatiivinen asia, vaan putkijuoksumaisuus toimii God of Warissa sellaisenaankin.

Toiminnallisesti God of War on täysin erilainen kokemus edellisiin peleihin verrattuna. Ensinnäkin kamera on lukittu Kratosin olkapään taakse edellisten osien isometrisen ja objektiivisen kamerakulman sijaan. Kameraa olisi ehkä voinut vetää hiukkasen lisää taaksepäin, mutta kameran läheiseen etäisyyteen Kratosin selästä tottuu kyllä nopeasti. Taisteluteknisesti peli on paljon taktisempaa ja haastavampaa toimintaa, kuin mihin alkuperäistä trilogiaa fanittava pelaaja on tottunut ja Dark Souls -henkiset väistöliikkeet tulevat tarpeeseen vihollisten mättäessä sodanjumalan surutta maihin. Tässä piilee periaatteessa yksi pelin oksymoroneista, sillä kuolematon jumala Kratos kohtaa hyvinkin nopeasti loppunsa ogrejen ja trollien käsittelyssä. Apuna taisteluissa ovat niin omistajansa käteen heiton jälkeen palautuva Leviathan kirves, erilaiset päivitettävät kyvyt sekä Atreus jousineen ja erityisine runic summon skilleineen.

Kaiken kaikkiaan taistelut ovat paitsi haastavia niin myös erittäin nautinnollisia. Perusviholliset toki kaatuvat Kratosin voimistuessa loppua kohti varsin helposti, mutta sydämentykytystä aiheuttavia pahempia piilobosseja vastaan täytyy jo käyttää harkintaa sekä ”yritys ja erehdys” -oppikaavaa. Varsinaiset tarinan edetessä vastaantulevat pomotaistelut ovat todella suoraviivaisia, eivätkä vaadi pelaajalta mitään erityistä osaamista, mutta edellä mainitut piilobossit ovat sitten asia erikseen.

Pelissä riittää pääjuonen lisäksi tekemistä yllin kyllin. Sivutehtävien parissa tuli itse vietettyä ehkä viitisentoista tuntia yhteensä, ja pääjuonen parissa puolestaan parisenkymmentä. Tehtävien lisäksi ympäröivästä maailmasta löytyy tehtävää muun muassa todellisuuteen puhjenneiden repeämien tukkimisen, sekä Odinin vakoojina toimivien lintujen tuhoamisen myötä. Kaiken kaikkiaan pelin täydellinen läpipeluu vaatinee noin 50 tuntia peliaikaa, eli se on hyvinkin hintansa väärti.

God of War on muutamalla sanalla sanoen tämän vuoden paras julkaisu. Sen tarina vie pelaajan mukanaan. Se on lisäksi peli- sekä taisteluteknisesti yksi hiotuimmista ja hauskimmista peleistä miesmuistiin. Pelin loppuratkaisu antaa ymmärtää, että homma ei todellakaan ole vielä ohi. Pääpelin aikana lukituiksi osoittautuneet alueet tulevat oletettavasti avautumaan tulevien maksullisten lisäosien myötä ja itse ainakin lyön mielelläni muutamia euroja tiskiin päästäkseni sukeltamaan Midgardin ja norskijumalten keskelle vielä uudemman kerran.

Arvostele artikkeli

Uusimmat