Kuva: Sanni Seppä
Dome Karukoski raivasi tiensä Hollywoodiin, mutta palasi kotimaisen elokuvan pariin - kertoo nyt, miksi
Karukoski ohjaa jo parhaillaan seuraavaa elokuvaansa.
Tämän kevään uutuuselokuva, Pikku Siperia on perisuomalaista katsottavaa, pieni pohjoinen kylä, korkeat lumikinokset ja joukossa ripaus kylähulluutta. Silti se on puhutellut myös kansainvälistä yleisöä poikkeuksellisella tavalla. Ensimmäisenä Netflixissä ensi-iltansa saaneena suomalaiselokuvana Pikku Siperia ponkaisi heti julkaisunsa yhteydessä kielialueeseen suhteutettuna katsotuimpien elokuvien joukkoon ja pysyi siellä useiden päivien ajan.
Elokuvan ohjannut Dome Karukoski nyökyttelee tyytyväisenä. Hänen mielestään saavutus on eittämättä upea, vaikka suomalaisille tyypillisesti omia saavutuksia usein himmaillaan ja käännetään katse negatiiviseen.
— Suomalainen ajattelee sen negatiivisen kautta, että me tiputtiin sieltä [listalta]. Pitää ajatella just siten, että se oli huikea onnistuminen.
Kotimainen elokuva ei kovin usein nouse vastaavaksi ilmiöksi suoratoistojätti Netflixissä tai kansainvälisillä vesillä ylipäätään. Karukoski kuitenkin uskoo, että suomalainen outous on se, mikä viehättää ihmisiä maailmallakin. Lisäksi suomalainen elokuva eroaa myös muista Pohjoismaista juuri suomalaisille tyypillisellä melankoliallaan.
Erityisen hyvin Pikku Siperia pärjäsi katselutilastoissa muun muassa Etelä-Amerikassa, mikä voi mahdollisesti kertoa siitä, että luminen maisema on monelle eksoottinen ja kiinnostava.
— Varmaan siinä on lumen eksotiikka. Luulen myös, että tietynlainen melankolia viehättää.
Pikku Siperiassa pieni pohjoinen kylä menee sekaisin meteoriitista. (kuva: Laura Mainiemi/Netflix)
Pikku Siperian myötä Karukoski tekee myös itse useamman vuoden jälkeen paluun valkokankaille. Hänen edellisestä elokuvastaan Tolkienista on ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta.
Pikku Siperiaa voinee helposti pitää suurena onnistumisena. Silti katsojamäärissä on aina hieman jännitettävää. Karukoski myöntää, ettei edes hänen asemassaan oleva tekijä ole vapaa siitä paineesta, joka onnistumiseen liittyy.
Karukosken elokuvat ovat keränneet yleisöjä vaihtelevasti, on moninkertaisia hittejä kuten Napapiirin sankarit ja sitten esimerkiksi yllä mainittu Tolkien, joka on pärjännyt sittemmin suoratoistopalveluissa kiitettävästi, mutta jonka odotetut yleisömäärät Yhdysvaltojen elokuvateatterilevityksessä jäivät kuitenkin vaatimattomammiksi kuin oli toivottu.
Karukoski on yrittänyt tietoisesti pyristellä irti ajatuksesta, että yleisömäärä olisi ainoa, joka ratkaisisi. Jos hän itse pitää lopputuloksesta, jos läheiset pitävät siitä, on sen oltava jo riittävä onnistuminen itsessään.
— Tavallaan on jokin sisäinen ajatus, että nyt pitää saada iso onnistuminen. Mutta siitä mä olen yrittänyt vähän päästää irti.
Hän kiiruhtaa kuitenkin nopeasti lisäämään ymmärtävänsä täysin, että joku pyrkii optimoimaan töitään myös yleisömäärien ja rahavirtojen kautta. Elokuva-ohjaajan työ on työ siinä missä muutkin, ja usein silläkin on esimerkiksi elätettävä perhettä, maksettava asuntolainaa ja kustannettava lapsen harrastuksia.
Omalla kohdallaan Karukoski kuitenkin luottaa siihen, että on vain tehtävä, sitä mikä itseä kiinnostaa ja tuntuu oikealta.
Hän ei myöskään koe painetta tarttua niin sanottuihin varmoihin nakkeihin, jotka takaisivat yleisöryntäyksen, sillä sellaisia ei hänen mukaansa ole olemassakaan. Projekti, joka vaikuttaa vielä paperilla lupaavalta, voi kosahtaa lukemattomista eri syistä. Vastaavasti projekti, johon kukaan ei ole ladannut kummempia odotuksia, voikin nousta ilmiöksi ja sitten jopa moderniksi klassikoksi. Näin kävi esimerkiksi Karukosken esikoisteokselle Tyttö sinä olet tähti.
— Mä olen nähnyt vierestä, miten niin sanottu varma hitti muuttuu flopiksi. Sitä kautta ei ole varmaa keikkaa. Aina sä voit mokata, tai joku voi mokata sun puolesta.
Hollywoodiin ja takaisin
Karukoski on suomalaisohjaajista yksi niitä harvoja, jotka ovat pystyneet tekemään uraa myös ulkomailla ja jopa Hollywoodissa asti. Harva osaa nimetä montaa vastaavaa esimerkkiä, ensimmäisinä mieleen tullee monella Aki Kaurismäki sekä Renny Harlin, ja sitten on Karukoski.
Silti Suomessa on erityisesti viime vuosina tehty todella laadukasta elokuvaa ja televisiota. Miksi Suomesta ei sitten kansainvälistytä enemmänkin?
Karukosken mukaan syy on osaltaan kilpailussa, joka on Hollywoodissa niin kovaa, että sitä on vaikea edes kuvitella. Jonossa on satoja ja satoja ohjaajia, jotka ovat kaikki hyviä, mutta vain osalle lopulta aukeaa ovi Hollywoodiin. Tuskin siis voidaan puhua pelkästä taidosta, moni loistavakaan tekijä ei saa koskaan mahdollisuutta, sillä mahdollisuudet ovat ylipäätään niin harvassa. Karukoski summaa, että taitojen lisäksi myös tähtien tulee olla kohdallaan.
— Se on myös onnea, että on oikea projekti oikeassa paikassa. Vähän menee tähdet väärään suuntaan ja rahoittaja lähtee vetämään rahoja pois.
Silti hän uskoo, että tuurilla on lopulta pienempi vaikutus kuin sillä työmäärällä, minkä on valmis tekemään hankkiakseen tarvittavia taitoja.
— Sanoisin, että se on 95 prosenttia työtä.
Lienee myös totta, että jotain sellaista Karukoski osaa, mikä monelle suomalaiselle tuntuu vaikealta — hän uskaltaa sanoa olevansa hyvä ja ansaitsevansa sen nosteen, jonka on saanut. Sellainen asenne huomataan ulkomaisilla markkinoilla.
Ehkä osasyy, miksi juuri Karukoski on pärjännyt myös ulkomailla ei löydykään pelkästään siitä mitä osaa, vaan myös siitä, että sen sanoo ääneen.
— Totta kai mulla on huonoja hetkiä, mutta samalla olen onneksi kerryttänyt sen verran paljon kilometrejä ja myös palkintoja keittiön kaappiin, että pystyn katsomaan niitä ja sanomaan että itse asiassa olen aika hyvä työssäni. Se on iso asia. Kun menen juttelemaan vaikka Hollywoodissa studiopomolle, se näkee musta, että tuo jätkä tietää olevansa hyvä. Tietyllä tavalla itseluottamus ja luotto omaan tyyliin ovat jopa tärkeämpiä kuin onni.
Vaikka Karukoski sanoo suoraan, mitä osaa, se ei kuulosta ylimielisyydeltä tai leuhkimiselta. Ja vaikka valtaosan ajastaan tietäisi olevansa hyvä, ovat olemassa myös ne hetket, kun se silti unohtuu.
— Mä pelkään epäonnistuvani, se on melkein jokapäiväistä.
Vaikka kilpailu on kovaa, kollegoiltaan Karukoski sanoo saaneensa etupäässä vain tukea ja kannustusta. Siltikään hän ei ole välttynyt juhlissa kuulemasta, että hän on jonkun mielestä vain käynyt kääntymässä Hollywoodissa ja joutunut nielemään, etteivät taidot riitä siellä.
— Me ollaan suomalaisina niin pieni maa, että on järjetöntä potkia omia tyyppejä. Miljoonat ja miljoonat yrittävät, eivätkä onnistu. Se ei ole mitenkään häpeällinen asia. Se on hieno asia, mistä pitäisi olla ylpeä, että joku yritti. Sitä pitäisi tukea enemmän.
(kuva: Sanni Seppä)
Karukoski on siis päässyt Hollywoodiin, sinne mistä moni suomalaisohjaaja vain haaveilee, mutta siitä huolimatta hän on nyt jälleen Suomessa ja juuri ohjannut perisuomalaisen Pikku Siperian. Myös Karukosken seuraava elokuva, Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot-kirjaan perustuva teos on suomalainen tuotanto. Mikä hänet sai palaamaan, kun ovi Hollywoodiin oli jo kerran auennut?
Syy ei löydy elokuvanteosta, vaan perheestä. Karukosken kansainvälinen noste ei kadonnut mihinkään, hänelle olisi seuraavaksi tarjottu muun muassa suuren mittaluokan tuotantoa Vancouverissa. Se olisi yhtäältä tarkoittanut Karukosken sanoin maailman parhaita näyttelijöitä ja asumista viiden tähden hotelleissa.
Samaan aikaan se olisi kuitenkin merkinnyt väistämättä myös puolen vuoden mittaista erossaoloa Karukosken lapsista. Se tuntui liian kovalta uhraukselta. Karukoski vitsailee, että onkin ammatiltaan nykyisin myös lastensa ammattikuski. Päätös palata Suomeen tuntui ja tuntuu kuitenkin edelleen oikealta.
— Mun poika voi tehdä hattutempun futiksessa ja mä en näkisi sitä. Mä en olisi paikalla, kun hän katsoo katsomoon, missä muiden isät ja äidit on paikalla ja mä en olisi siellä.
Vaikka elämäntilanne pitää Karukosken nyt Suomessa, ei hän selvästi ole unohtanut Hollywoodia. Hän pohjustaa pitkät pätkät sitä, kuinka vaikeaa elokuvan rahoittaminen ja projektin läpi saaminen englanninkielisessä maailmassa tällä hetkellä on, kuinka kilpailu on kovaa ja laatuelokuvissa tuntuu käyvän kato.
Ja silti; hän toteaa, että Hollywood siintää edelleenkin horisontissa.
— Kyllä mulla on sinne kehittelyssä elokuvia.
Lue myös: "Ai jotkut leikki-Oscarit?" Tia Kouvo mietti, kun puhelin vilkkui - kuka on tuntematon Oscar-toivo?
