Kuva: Capcom

Pelkistetty ulkomuoto ja hyvän maun rajoja hipovat vitsit - Arvostelussa: Ōkami HD (PS4)

28.12.2017 10:00 - Henri Laukka - Luettu 214 kertaa

Playstation 2:n viimeisiin peleihin kuuluneen Ōkami-seikkailun HD-versio ansaitsee paikkansa allekirjoittaneen lempipelien hyllyssä.

Nipponin maassa kaikki menee päin sitä itseään. Sata vuotta sitten Shiranui susijumalan päihittämä ja karkoittama kahdeksanpäistä lohikäärmettä muistuttava Orochi-demoni karkaa vankilastaan ja syöksee koko maan kirouksen valtaan. Orochi on syystäkin kettuuntunut maan asukkaisiin ja vaatii päitä vadille, kiinnittäen ensimmäisenä huomionsa tietysti hänet alunperin voittaneen Nagi-soturin kotikylään, Kamikiin. Pimeys valtaa kylän ja sitä ympäröivän valtakunnan, kunnes edesmenneen Shiranui-susijumalan patsas herää puun hengetär Sakuyan herättämänä henkiin ja ottaa nimeksen Amaterasu, kaikkeuden äiti. It’s time to kick ass and chew demon bones. And I’m all out of bones. (Toim. huom. Duke Nukem, duh!)

Amaterasu on siis susi, uudelleensyntynyt auringonjumala, jota ohjastamalla pelaajan tehtävänä on päihittää Orochi uudelleen ja pelastaa maailma ikuiselta pimeydeltä. Homma kuulostaa aika selkeältä, kukapa nyt auringonjumalalle pärjäisi, mutta satavuotinen uni on tehnyt tehtävänsä ja Amaterasu on kaikkea muuta kuin vuosien takainen pahapylly Shiranui oli. Susi on alkuun heikko ja puutteellinen ja pelaajan tehtävänä onkin poistaa pahuus maailmasta alue kerrallaan keräten samalla esineitä ja voimia joiden avulla Orochin piekseminen onnistuu. Kaverina tällä reissulla toimii Issun, pieni koppakuoriaisen näköinen ärsyttävä piipertäjä joka neuvoo susijumalaa matkan aikana ärsyttävästi kaikkein yksinkertaisimmissakin asioissa. “Hey, listen…” sanat kaikuvat pelaajan pääkopassa menneisyyden flashbackina tuon tuostakin ja The Legend of Zelda: Ocarina of Timen Navin jättämät arvet avautuvat uudelleen.

(kuva: Capcom)

Zelda-pelisarja on toiminut selvänä innoittajana Ōkamin kehittäjien mielikuvitukselle ja tehnyt sen ainoastaan hyvällä tavalla. Pelin kulku on oikeastaan alusta loppuun Zelda-ratoja kulkevaa menoa luolastoineen ja pomotaisteluineen, puhumattakaan Amaterasun ristiretken varrella oppimista jumalvoimista pommeineen ja köynnöslassoineen. Uusilla voimilla ja esineillä pääsee siis aina uusille alueille erilaisten puzzlejen kautta. Tientukkeeksi saattaa olla romahtanut vaikkapa kiviröykkiö, joka on poistettava pommin tai erityisen sivellintekniikan avulla.

Sivellinmoodi onkin se tekijä mikä erottaa pelin esikuvastaan. Amaterasu omaa jumalaisia voimia jotka manifestoituvat siveltimen sutimisella. Pelin voi siis missä vaiheessa tahansa pysäyttää piirtääkseen siveltimellä erilaisia kuvioita jotka sitten toimivat joko taisteluiden aikana hyökkäyksinä tai pelimaailmaa muuttavina elementteinä. Onko silta romahtanut? Ei muuta kuin sutimaan. Pitääkö pomovihollinen kampittaa? Ei hätää, maalataan sen jalkoihin köysi. Sivellinhommat toimivat pelimekaanisesti hyvin joskin niiden maalaaminen on ajoittain kömpelöä dualshockin tatteja käyttämällä.

Pelin graafinen ilme on eräänlaista cel-shading -meininkiä á la Windwaker, joskin erojakin tietysti löytyy. Pelin maisemat näyttävät aikakauteensa nähden pelkistetyn hienoilta, kuin siveltimellä tehdyltä japanilaiselta maalaukselta. Pelkistetty ulkomuoto ei siis tarkoita sitä, että peli olisi missään nimessä ruma, päinvastoin. Maalauksen tyylinen ulkoasu oli herkkua jo 11 vuotta sitten ja 4K:hon tultaessa sitä katselee kaiken aikaa todella mielellään. Pelin ikä tosin näkyy monessakin paikassa yksityiskohtien puutteena ja alueiden suppeutena. Myös tekniikka on osittain vanhentunutta ja esimerkiksi esineiden ja vihollisten piirtoetäisyys on todella matala. Ruukut ja viholliset piirtyvät tuon tuostakin ihan Amaterasun nokan eteen ja taisteluita on näin ollen hetkittäin hankala välttää halutessaan.

(kuva: Capcom)

Taisteluissa on myös omat vinkeensä. Varsinaiset viholliset eivät pelimaailmaa täplitä vaan niiden tilalla edessä olevaa taistelua merkkaavat japanilaisin kanjiaakkosin koristellut demonikääröt joita koskettaessa Amaterasu syöstään kirotulle areenalle jonne pompsahtaa satunnainen joukko pienempiä demoneita. Vihollisilla on erilaisia kykyjä —osa esimerkiksi lentää ja osa kaivautuu maan alle— mutta pääosin taistelut noudattavat tuttua napinrämpytyskaavaa. Neliötä vaan, kyllä se kaatuu. Muutamalla osumalla vihollinen yleensä taintuu ja muuttuu värittömäksi, jolloin siihen voi käyttää sivellinmoodissa erityistä lopetustekniikkaa. Viholliset ovat mukavan monimuotoisia eivätkä taistelut ole napinrämpytyksestä huolimatta tylsiä. Pomotaisteluissa on lisäksi omat vinkeensä, jotka nekin on revitty tribuutin omaisesti Zeldojen maailmasta.

Niin äänimaailma kuin graafinen ilmekin korostavat peliä hallitsevaa japanilaisen mytologian teemaa. Homma ei kuitenkaan tunnu mitenkään överiltä, vaan kaikki on hyvällä maulla ja hillitysti tehtyä. Issunin vitsit tosin hipovat välillä hyvän maun rajoja tämän kommentoidessa tuon tuostakin esimerkiksi puun hengetär Sakuyan tissejä. Näissä tilanteissa tekee mieli facepalmata ja ihmetellä pelin käsikirjoittajien ratkaisuja. Peliä on kuitenki lätkäisty K12-leimalla ja tissiläpät ylittävät hetkittäin hyvän maun rajan. Pääosin käsikirjoitus kuitenkin toimii ja on hyvin mukaansa tempaavasti tehty ja lapsiystävällinen.

(kuva: Capcom)

Pelissä on pääjuonen lisäksi myös runsain mitoin sivutehtäviä. Ne koostuvat lähinnä perinteisistä “etsi se ja se esine” tai “tapa se ja se demoni” -tyyppisistä juonenkäänteistä, mutta ne rakentuvat mukavan persoonallisten sivuhahmojen tarpeiden varaan. Sivutehtäviä on tästä syystä mukava tahkota ja ne avaavat samalla ympäröivän maailman tarinaa entisestään. Samalla pelaaja koukutetaan kevyesti välittämään Nipponin asukkaista ja kirottujen alueiden puhdistamisesta tulee hyvä fiilis kiitollisten asukkaiden ansiosta.

En koskaan päässyt pelaamaan alkuperäistä Ōkamia PS2:lla enkä myöskään 2012 julkaistua PS3 HD-versiota. Onneksi pelasin pelin nyt, sillä se asettuu omalla kohdallani ehdottomien klassikoiden hyllyyn. Peli on taisteluteknisesti ja tarinallisesti erittäin sulavasti liikkuva tekele. Ōkami onkin yksi parhaista Zelda-tyyppisistä seikkailupeleistä mitä olen koskaan pelannut. Vahva suositus.

Arvostele artikkeli

Suosittelemme

Uusimmat