Kolumni: Nostalgianälänhätä
Ensimmäinen videopeli jota muistan pelanneeni oli Commodore 64:lle julkaistu Rambo. Tai sitten se oli Conan Barbaari. Bubble Bobble oli myös yksi niistä ensimmäisistä. En muista ihan tarkkaan, jokin näistä, mutta ikää minulla oli vain muutamia vuosia. Sen muistan kuitenkin, että laitteen käynnistyttyä sinistä ruutua tuijottaessa meni sormi suuhun välittömästi. Pelin käynnistykseen tarvittavat komennot olivat täysin pimennossa. Ne olivat kai englanninkielisiä. Enon avustuksella kasettilaitteeseen tungettu C-kasetti saatiin kuin saatiinkin lopulta pyörimään ja latauskomento kirjoitettiin lapulle muistiin tulevia pelikertoja varten.
Sitten alkoi odottelu. Suhinaa ja piippausta. Kohahdus. Television kaiuttimesta rohisi ja vinkui Rambon tunnusmusiikki. Näytölle latautui viiva viivalta pelin logoruutu, jossa seisoi pikselimössöinen Sylvester Stallone ja sanat "Rambo – First Blood – Part II". Lihaksikas piirroshahmo piteli käsissään sinkoa ja näytti valmistautuvan ampumaan ammuksen lonkalta vihollista kohti. Taattuun rambotyyliin. Ocean –peliyhtiön jätkät ja muijat omasivat hienon asenteen. Laitteen käynnistämisestä kului ehkä viisi minuuttia siihen, että peli oli vihdoin käynnissä ja pelattavana.
Ja sitten se itse pelaaminen! Voi jeesus sentään! Tönkköjalkainen John Rambo viiletti ruskeassa viidakkomaisemassa pensaiden keskellä päättömänä juoksentelevien vihollisten luoteja väistellen, veitsiä heitellen ja singolla ammuskellen. Välillä keräiltiin maasta aseita, tuhottiin rakennuksia ja pelastettiin sotavankeja vietnamilaisten kynsistä. Sitten lenneltiin helikopterilla seuraavaa tehtävää suorittamaan. Tarinaa pelissä ei ollut nimeksikään, mutta lapsen mielikuvitus laukkasi ja sitä kuvitteli olevansa ihan oikea sotasankari. Kunnes sitten vihollisen tarkka laukaus tipautti energiat nollille ja peli loppui siihen.
Tuohon aikaan grafiikoista, tynkäjuonista tai lyhyistä läpipeluuajoista ei valitettu - kontrolleista puhumattakaan. Myöskään pitkät latausajat eivät harmittaneet. Paremmasta ei tiedetty tai osattu edes haaveilla. Nykyään konsoli käynnistyy kymmenessä sekunnissa ja sekin tuntuu olevan joillekin liikaa. Pelin latausruutujen venyessä kahteenkymmeneen sekuntiin pelintekijälle annetaan välitöntä kritiikkiä sattumanvaraisilla foorumeilla ja nimimerkin takaa. Ymmärtäähän sen, tietysti. Nykykonsolit ja tietokoneet kun ovat rautansa puolesta ihan eri sfääreissä kuin Commodoret ja Amigat. Parempaa saa ja pitää odottaa.
Amigalla muuten pelasin ensimmäistä kertaa eläessäni The Secret of Monkey Islandia. Sitä aitoa ja alkuperäistä. Vielä tänäkin päivänä tuon LucasArtsin helmen tunnusmusiikki laittaa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja tuo lähes tipan linssiin nostalgia-aallon pyyhkäistessä ajatusten yli. Silloin muuten oli kaikki paremmin, ainakin seikkailupeligenren kohdalla. Peli ei antanut mitään vinkkejä vaan pelaajan piti itse omilla aivoillaan keksiä, että mihin sitä kumikanaa nyt sitten käytettiinkään. Peliä pelanneet tietää. Ainakin viimeiset 15-vuotta point-n-click genre on tehnyt hidasta kuolemaa ja vaikka Monkey Islandeistakin on julkaistu remasteroidut versiot esimerkiksi tableteille niin en usko pelityypin tekevän uutta nousua enää koskaan. Telltalen pelejä en edes laske tähän genreen. Guybrush Threepwood elää ja voi hyvin ainoastaan muistoissa. Pidättää hengitystään siellä nostalgian laineiden alla. Sivuhuomautuksena haluan muuten sanoa, että pelisarjan ensimmäiset kolme osaa ovat hyviä, mutta sen jälkeen sarja haaksirikkoutui ja pahasti.
Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, oliko ennen kaikki paremmin? Eipä oikeastaan. Jotkin asiat olivat, niin kuin esimerkiksi Monkey Islandit, mutta eivät kaikki. Pelit olivat toki hyviä, sen aikaisella mittapuulla, mutta kyllä niitä ongelmiakin oli. Teknisiä varsinkin. Moniko muistaa esimerkiksi puhallelleensa kymmeniä kertoja Nintendon pelikasettiin saadakseen sen toimimaan? Tai rikkoneensa joystickin Track & Fieldiä rämpyttäessä. Tai pelanneensa pelin lähes läpi vain kuollakseen ja aloittaakseen taas alusta. Pahimmassa tapauksessa pelkkä sähkökatko saattoi pilata pelin, tallennusmahdollisuutta kun ei ollut.
Maalaisjärjellä ajateltuna suurin syy nostalgiatuntemukseen on se, että muistot ovat tavallaan vääristyneet. Tottakai vanhat kunnon NES pelit tuntuvat nykyäänkin sata kertaa paremmilta kuin uusimmat WiiU:lle julkaistut Super Mariot, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin sehän johtuu ainoastaan siitä, että kun niitä pelattiin lapsena niin oltiin täysin uuden ja jännän asian äärellä. Puhtaalla hangella sivakoimassa. Siinä sitä katseltiin silmät ymmyrkäisinä pikselihahmoa, joka hyppäsi nappia painamalla rotkon yli tai kilpikonnan päälle ja tallennettiin pelisessiot muistojen ”paras peli ikinä!” –kansioon. Ja näin tulevien pelien laatukriteereiden rima nostettiin taas astetta korkeammalle.
Commodoreja ei ainakaan meidän kylällä ollut kuin harvoilla, mutta lopulta konsolit tulivat lähes jokaiseen kotitalouteen. Tai vähintään naapurin kaverille. Pian kolmiulotteisuus valtasi alaa, teknologiset läpimurrot seurasivat toisiaan ja pelit kokivat muutamissa vuosissa muodonmuutoksen Pongista Sonicin ja Crash Bandicootin kautta nykyiseen loistoonsa. Teknologian kehittyessä pelintekijät olivat helisemässä peliteknisten rajoitusten kanssa, pelaajat kun vaativat peleiltä aina jotain uutta ja ihmeellistä. Nykyäänhän pelejä kritisoidaan muun muassa siitä, että ne ovat putkijuoksuja, mutta enpä tiedä kenenkään syyttäneen Super Mario Brosia tästä synnistä.
Niin ohjelmointitekniikat kuin prosessorit ja näytönohjaimetkin ovat kehittyneet C64, NES ja Amiga aikakausista valtavia harppauksia ja pelaajat ovat tottuneet odottamaan peleiltä aina vain monimutkaisempia ja interaktiivisempia asioita. Jos pelit eivät nykypäivänä pyöri täydellä teräväpiirtoresoluutiolla ja ole graafisesti täysin virheettömiä ja mahdollisimman realistisia, niin Pertti Peruspelaaja nostaa aiheesta äläkän, antaa pelille 1/10 arvosanan, mutta jatkaa luultavasti pelaamista kaikesta huolimatta. Mikään ei ole niin peliä rikkova asia kuin se, että pelin fysiikkamoottori ei mahdollista naishahmojen tissien realistista hölskyntää. Voitko kuvitella alkuperäisen Tomb Raiderin jossa fysiikan lait toteutuvat Lara Croftin avujen kohdalla kuten oikeassa maailmassa? En minäkään.
2000-luvulla ollaan tultu pelillisten laatukriteerien kanssa vähän turhankin herkkään tilanteeseen. Uusimmista peleistä Fallout 4:sta kritisoidaan muun muassa siitä, että sen dialogivaihtoehdot ovat mielikuvituksettomia, mutta perhana, siinä sentään on dialogivaihtoehtoja jotka mahdollistavat erilaiset loppuratkaisut. Ennen ei ollut. Project Cars on graafisessa realistisuudessaan ihan huikea, mutta kun siinä yhdessä radassa on se yksi mainosbanneri, jonka teksti on liian pienellä resoluutiolla (Ei siis oikeasti ole, mutta liioitellaan nyt). Peliä ei voi siis jonkun mielestä käytännössä pelata. Sen yhden räiskintäpelin sisällä olevissa vessoissa ei ole peilejä. Eipä muuten ollut ennenkään. Paitsi Duke Nukem 3D:ssä. Siltikin: ”ENNEN OLI KAIKKI PAREMMIN!”
Jos Super Mario julkaistaisiin tänään, niin se haukuttaisiin suohon kömpelöiden kontrolliensa, pikselimäisen grafiikkansa, putkimaisen pelattavuutensa ja tarinan mielikuvituksettomuuden vuoksi. Jos Sonic julkaistaisiin tänään, niin sitä haukuttaisiin paitsi putkimaisuudestaan niin myös itseään toistavista pelimekaanisista asioista. Ice Climbersissa lumi olisi liian epärealistista. Pongia ei edes julkaistaisi. Mitään näistä peleistä ei julkaistaisi.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa WiiU:n myydyimpiä pelejä on Super Mario Maker, joka perustuu siihen, että pelaaja rakentaa nostalgiaa pursuavista graafisista palikoista kenttiä joita muut sitten pelaavat läpi. Olemme toisin sanoen kiertäneet kehän, palanneet DeLoreanilla ajassa taaksepäin ja istahtaneet Super Nintendon ääreen. Siinä sitä nyt sitten istua jäpitetään. Kaikki on hyvin. Kaikki on paremmin.
PS4 on saamassa PS2 emulaation. Xbox One emuloi jo Xbox 360 pelejä. WiiU:lle on voinut jo pitkään ostaa NESin ja Super Nintendon pelejä. Steamissa ja mobiililaitteilla julkaistaan muun muassa Square Enixin toimesta uusintakäännöksiä vanhoista Final Fantasyistä. Paniikkinappula on siinäkin mielessä kyseisellä yhtiöllä pohjassa, että se kauan toivottu Final Fantasy VII:n uusintaversio on työn alla. Onko siis niin, että vanhemman polven pelaajat ovat jo turtuneet uusien AAA-pelien tuomiin ”innovaatioihin”, eivät enää osta niitä ja haluavat palata takaisin menneisyyteen? Nostalgian nälkä on valtava! Ehkä se on sitten niin.
Osaltaan tätä vanhan hyvän ajan henkiinherätystä tekevät myös lukuisat indielafkat. Kaksiulotteiset pikselipelit ovat tulleet takaisin ryminällä ja jäädäkseen. Tavallaan Metroidit ja Castlevaniat siis tehdään uudelleen, teknisempinä ja monimuotoisempina peleinä. Mikäpä siinä! Antaa tulla vaan! Esimerkiksi Rogue Legacy on oikeinkin hyvä peli esimerkiksi hahmonkehityksen, toiminnallisuuden ja haastavuutensa vuoksi. Eräänlainen paluu juurille.
Toki sitä itsekin välillä ajattelee, että ennen oli kaikki paremmin. Pelejä kun on tullut pelattua lähes 30-vuotta, niin matkan varrelle on osunut melkoinen määrä helmiä ja värisyttäviä tapauksia. Olen miettinyt useasti, että antaisin mitä vain jos voisin elää uudelleen, kaikessa tunteiden kirjossaan, sen hetken, kun syötin Commodoren 64:n kasettidekkiin Rambon sisään, napsautin soittimen kiinni, syötin pelin latauskomennon ja kuulin ensimmäistä kertaa television pienestä kaiuttimesta rätisevän tunnusmusiikin. Pelkästä ajatuksesta meinaa herkistyä. Liian harvat nykypelit saavat minut oikeasti ja rehellisesti jännän äärelle. Nähtäväksi jää, että saako esimerkiksi tuleva Oculus Riftin ja muiden virtuaalivermeiden aalto allekirjoittaneesta irti näitä tuntemuksia.
Mutta, sitä odotellessa, onneksi on emulaattorit. Pelaillaan!
MUOKATTU: Niin ja eiväthän nykyaikaiset pelaajat edes tiedä sitä tuskaa mitä pelien hankkiminen oli silloin aikoinaan. C64:n radioaaltosiirrokset, Amigan ja NESin postimyynnit ynnämuuta. Kyllä se palkitsi ihan erilailla. Hiihtoa ylämäkeen joka suunnassa.