Kaikki artikkelit

Vajaassa viikossa olen kerennyt ihastelemaan kaamoksen upeita auringonlaskuja, kuunnellut ohjeita loukkaantuneen poron omatoimiseen lopettamiseen, roikkunut jääseinämän reunalla, peruuttanut autoni penkkaan, ravannut tunturia ylös alas ja kolannut lunta niin maan pirusti. Ja ikävöinyt Ruutia aivan kamalasti.
Vihdoin on koittanut se kohta opinnoista, jota olen odottanut pitkään! Viiden viikon harjoittelujakso pohjoisessa alkaa. Odotan innolla pääseväni näkemään ja kokemaan pohjoisen arkisen aherruksen ja elämäntyylin. Eikä kyllä yhtään huonolta vaikuta tuo tuleva harjoittelupaikkanikaan…
Oli marras, tumma ja harras, kun Kiljavan eräopasopiskelijat pakkasivat rinkkansa, jakaantuivat kahteen ryhmään ja lähtivät ensilumien aikaan viideksi päiväksi vaeltamaan Nuuksion kansallispuistoon. Nauru raikasi järviylängöillä, mutta kyyneliltäkään ei tällä reissulla vältytty. Ikimuistoinen matka.
”Mä vihaan syksyä”, kuuluu monen suusta näin loka-marraskuun kynnyksellä. Niin on kuulunut omastakin suustani. Silti tänä syksynä löydän itseni nukkumassa lukuisia öitä pimeässä ja kylmässä metsässä. Tukka takussa ja päiviä peilittä tekee ihmeitä itsetunnolle. Vielä kun samalla oppii huomioimaan muita ja sallii itsensä vastaanottaa apua, on matkalla kohti tervettä omanarvontunteen muutosta.
Vesistöviikko tarjosi oivia oppeja melonnasta niin kajakeilla kuin inkkarikanooteilla. Viikko huipentui yön yli melontaretkeen Liesjärven kansallispuiston kauniisiin maisemiin. Ensimmäinen pakkasyöni ulkona. Ja helvettiähän se oli.
Teltta, laavu, puumajoite, riippumatto, tarppi…Mahdollisuuksia ulkona majoittumiseen on monia. Olen aina ajatellut perusteltan olevan se paras retkikoti itselleni, mutta koulun myötä mielenkiinto muihinkin majoitteisiin heräsi. Ja kun koulun puolesta mahdollisuus erilaisten yöpymismekanismien kokeiluun on olemassa, niin onhan se pakko testata miten uni missäkin maistuu…
Eräopaskoulua reilu viikko takana! Olen alkanut päästä kärylle siitä, millaisten ihmisten kanssa tulen seuraavat kuukaudet viettämään. Jo ensimmäisenä koulupäivänä heräsi ajatus, että vaikken vielä tunne näitä tyyppejä laisinkaan, tiedän jo ensi kesänä itkeväni haikeasti heidän peräänsä opiskelumme päätyttyä.
Marokon vaellusmatkan jälkeen jännitettävää oli enää vain pari viikkoa. Tieto kouluun valituille saapuisi pian. Tarkistin puhelintani ja meiliäni monta kertaa päivässä. Ja kun sitten puhelimeni vihdoin soi, oli soittaja tuleva opettajani, joka halusi toivottaa minut tervetulleeksi opiskelemaan Kiljavan opistolle. Apua, tämä todellakin tapahtuu!
Olin päättänyt, että ennen kuin kello löisi kohdallani 40 vuotta, tulisi minun olla täyttänyt unelmani viettää vuosi Suomen luonnossa. En vain vielä koskaan ollut tehnyt mitään konkreettista ajatukseni eteen. Tänä vuonna täytin 35 vuotta. Viime vuodet ovat opettaneet, ettei turvallisten ja terveiden vuosien karttuminen toinen toisensa perään ole kuitenkaan ihan itsestäänselvyys. Kliseinen ”sitten kun” voi todella jäädä tapahtumatta. Päätin ottaa ohjenuoraksi ”Nyt kun”- ajattelun.
Lapsena tukeuduin paljon mielikuvitukseni ja luonnon varaan, kun kaipasin ajanvietettä. Vuosia myöhemmin mielikuvituksestani tuli tärkeimpiä työvälineitäni. Jossain vaiheessa kuitenkin koin, etten osannut enää keskittyä ja rauhoittua tarpeeksi. Kaipasin voimaa luoda uutta ja kaipasin luontoon enemmän kuin koskaan.