Kaikki artikkelit

43 postausta ja vähintään yhtä monta kokemusta rikkaampana, on tullut aika päättää opiskelut ja myös blogini. Mitä tästä vuodesta jäi käteen?
Sääennuste tarjoili huhtikuiselle viikolle parastaan. Lämpöiset päivät ja plussan puolelle jäävät yöt houkuttelivat telttaretkelle Linlon saareen. Pakkasin rinkan ja kutsuin mukaan pari koulukaveria viettämään aurinkoista kevätretkeä.
Koska Etelä-Suomen lumitilanne on häpeällisen huono, emme ole päässeet suunnitelmien mukaisesti harjoittelemaan hiihtovaellusta. Jotain kehittävää retkeä kuitenkin kaipasimme, joten kouluttajamme päätti kokeilla vuosikurssimme kohdalla jotain uutta. Nopealla aikataululla syntyi suunnitelma survival-tyyppisestä retkestä Teijon kansallispuistoon.
Viime vuonna tähän aikaan täytin hakupapereita Kiljavan opistolle. Pätkääkään ei ole kaduttanut, vaan olen opintovapaalla viettänyt elämäni parasta aikaa. Jos siis yhtään olet inspiroitunut kokemuksistani ja miettinyt, voisiko tämä olla myös sinun juttusi, suosittelen lukemaan eteenpäin. Haku kouluun on nimittäin nyt käynnissä!
En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta joitain tavoitteita haluan silti itselleni asettaa. Kivuton elämä oli 2019 tavoitteeni. Ja olen mielettömän onnellinen, että onnistuin siinä todella hyvin.
Viimeinen harjoitteluviikko Pyhällä on pyörähtänyt käyntiin. Oppeja, oivalluksia ja kokemusta on karttunut paljon. Helppoa ei ole todellakaan ollut, mutta jokainen vastatuuleen tarvottu ylämäki on opettanut pärjäämään. Rakkaus ja arvostus kotimaatani kohtaan on myös vain noussut.
Joulun pyhät kuluvat pitkälti töiden merkeissä. Tunturi pullistelee asiakkaita ja ihmiset kaipaavat jouluherkkujen vastapainoksi aktiviteetteja ja luontoelämyksiä. Lumisen kauniissa. tunnelmallisessa maisemassa on silti helppo rauhoittua vapaa-ajan hetkinä. Kuten Claudian kanssa teimmekin päästessämme viettämään yömme lumi-iglussa!
On ollut päiviä, jolloin haluan hakata päätäni seinään ja huutaa perkeleitä pihalle, ravistella esimiestäni ja vetää itkupotkuraivarit heittäytyen hankeen. Tässä kohtaa on ollut hyvä kaivella taas esille niitä omia kipukohtia ja käydä niiden kanssa keskustelua.
Vajaassa viikossa olen kerennyt ihastelemaan kaamoksen upeita auringonlaskuja, kuunnellut ohjeita loukkaantuneen poron omatoimiseen lopettamiseen, roikkunut jääseinämän reunalla, peruuttanut autoni penkkaan, ravannut tunturia ylös alas ja kolannut lunta niin maan pirusti. Ja ikävöinyt Ruutia aivan kamalasti.
Vihdoin on koittanut se kohta opinnoista, jota olen odottanut pitkään! Viiden viikon harjoittelujakso pohjoisessa alkaa. Odotan innolla pääseväni näkemään ja kokemaan pohjoisen arkisen aherruksen ja elämäntyylin. Eikä kyllä yhtään huonolta vaikuta tuo tuleva harjoittelupaikkanikaan…
Oli marras, tumma ja harras, kun Kiljavan eräopasopiskelijat pakkasivat rinkkansa, jakaantuivat kahteen ryhmään ja lähtivät ensilumien aikaan viideksi päiväksi vaeltamaan Nuuksion kansallispuistoon. Nauru raikasi järviylängöillä, mutta kyyneliltäkään ei tällä reissulla vältytty. Ikimuistoinen matka.
”Mä vihaan syksyä”, kuuluu monen suusta näin loka-marraskuun kynnyksellä. Niin on kuulunut omastakin suustani. Silti tänä syksynä löydän itseni nukkumassa lukuisia öitä pimeässä ja kylmässä metsässä. Tukka takussa ja päiviä peilittä tekee ihmeitä itsetunnolle. Vielä kun samalla oppii huomioimaan muita ja sallii itsensä vastaanottaa apua, on matkalla kohti tervettä omanarvontunteen muutosta.
Vesistöviikko tarjosi oivia oppeja melonnasta niin kajakeilla kuin inkkarikanooteilla. Viikko huipentui yön yli melontaretkeen Liesjärven kansallispuiston kauniisiin maisemiin. Ensimmäinen pakkasyöni ulkona. Ja helvettiähän se oli.
Teltta, laavu, puumajoite, riippumatto, tarppi…Mahdollisuuksia ulkona majoittumiseen on monia. Olen aina ajatellut perusteltan olevan se paras retkikoti itselleni, mutta koulun myötä mielenkiinto muihinkin majoitteisiin heräsi. Ja kun koulun puolesta mahdollisuus erilaisten yöpymismekanismien kokeiluun on olemassa, niin onhan se pakko testata miten uni missäkin maistuu…
Eräopaskoulua reilu viikko takana! Olen alkanut päästä kärylle siitä, millaisten ihmisten kanssa tulen seuraavat kuukaudet viettämään. Jo ensimmäisenä koulupäivänä heräsi ajatus, että vaikken vielä tunne näitä tyyppejä laisinkaan, tiedän jo ensi kesänä itkeväni haikeasti heidän peräänsä opiskelumme päätyttyä.
Marokon vaellusmatkan jälkeen jännitettävää oli enää vain pari viikkoa. Tieto kouluun valituille saapuisi pian. Tarkistin puhelintani ja meiliäni monta kertaa päivässä. Ja kun sitten puhelimeni vihdoin soi, oli soittaja tuleva opettajani, joka halusi toivottaa minut tervetulleeksi opiskelemaan Kiljavan opistolle. Apua, tämä todellakin tapahtuu!