Kuva: Niina Aaltio

Minä – Luonnon luova

07.08.2019 07:09 - Marjo Liikonen

Lapsena tukeuduin paljon mielikuvitukseni ja luonnon varaan, kun kaipasin ajanvietettä. Vuosia myöhemmin mielikuvituksestani tuli tärkeimpiä työvälineitäni. Jossain vaiheessa kuitenkin koin, etten osannut enää keskittyä ja rauhoittua tarpeeksi. Kaipasin voimaa luoda uutta ja kaipasin luontoon enemmän kuin koskaan.

Asuimme lapsuudessani pienen paikkakunnan syrjäisimmässä kolkassa, nimensä mukaisesti Korvenkylässä. Harrastusmahdollisuuksia ei juurikaan ollut, julkista liikennettä ei laisinkaan ja lähimpään kauppaankin oli useiden kilometrien matka.

Sen sijaan oli luontoa ympärillä.

Oli metsiä, peltoja, polkuja ja läheinen järvi. Oli saman ikäluokan lapsia ”naapurissa”, eli noin kolmen kilometrin säteellä samassa kylässä. Ympäristö tarjosi lukemattomia mahdollisuuksia luoda mieluisia leikkejä ja maailmoja.

Milloin rakensimme majoja metsään, puuhun tai vanhaan latoon. Pihaamme kehystävässä kiviaidassa näimme valtavaa potentiaalia rakentaa huoltoasema, jossa tarjoiltiin työmiehille kahvia (kuravettä) sekä maukkaita lihapiirakoita (sammalta, jonka välissä milloin mitäkin). Vesiposti toimitti bensamittarin virkaa, josta täytimme autojemme bensatankit (polkupyöriin kiinnitetyt limupullot, joihin oli pistetty pienet reiät valuttamaan nestettä ulos). Luonnonkukista loihdimme kylän naisille hajuvesiä myytäväksi. Ja myös talvisin puuhaa riitti. Lumilinnat ja hiihtoladut täytti päivämme riemulla.

(kuva: Niina Aaltio)

Ja vaikka olin kova touhuamaan yhdessä, viihdyin jo silloin myös paljon yksin. Saatoin kuluttaa monta tuntia päivässä kiertämällä pihassamme lyhyttä ympyrää polkupyörällä ja kertomalla itselleni tarinoita ääneen. Tämä huvitti kovasti perheenjäseniäni. Polkupyörästäni oli kulunut maalit oikealta puolelta, johtuen siitä, että pysähdyin aina ison kiven reunaan jännittävissä kohdissa. Loin siis tarinat joka kerta alusta alkaen itse, sanoitin sitä spontaanisti jostain mieleni syövereistä ja kuvitin sen päässäni joko piirrettyinä hahmoina tai realistisina kuvina. Ja viihdyin uskomattoman hyvin. Sama homma toistui myös talvella. Monta tuntia päivässä hiihdin taloa ympäri tarinoiden. Ja tätä jatkui aina rippikouluikään asti.

Ja sitten se unohtui.

Tuli koetteleva teini-ikä ja piti alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta. Koulutusmahdollisuudet kunnassamme oli vähäiset, paikallinen lukio tai ei mitään. Koin olevani enemmän tekevä kuin teoreettinen opiskelija ja päädyin hakemaan lähimpään kaupunkiin kauppaoppilaitokseen markkinoinnin puolelle. Se tarkoitti myös muuttoa 17-vuotiaana pois kotoa. Pois Korvenkylästä kaupungin keskustan opiskelijayksiöön.

(kuva: Niina Aaltio)

(kuva: Niina Aaltio)

Vuodet vierivät. Hapuilujen ja kokeilujen kautta löytyi oma tie markkinoinnin ja mainonnan parista. Tie oli päämäärätietoinen. Ammattikorkean kautta työharjoitteluun paikalliselle radioasemalle. Sieltä valtakunnalliselle radiokanavalle ja edelleen eteenpäin yhteen Suomen suurimmista mediataloista, joka tarjoili mahdollisuuksia niin radion kuin tv:n kampanjasuunnittelussa. Ja kun mieli edelleen kaipasi luovempia haasteita, jatkoin matkaani kansainväliseen radiotaloon. Työnkuva oli kiehtova, innostava ja haasteellinen. Työympäristö ja ihmiset olivat kannustavia ja samanhenkisiä. Oma tiimi tuntui kodilta. Kaikki oli loistavasti ja tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia, kunnianhimoakin. Työ oli kuitenkin myös todella hektistä. Merkittävä määrä ajastani ja ajatuksistani oli valjastettu ideoimaan ja luomaan jonkin muun, kuin itseni eteen.

Ja sitten tapahtui se klassinen. Väsyin.

Tämä on tarinani siitä, kuinka lähdin etsimään sitä onnellista, luonnosta luovuutensa ammentavaa pikkutyttöä takaisin elämääni. Olet sydämellisesti tervetullut seuraamaan matkaani.

-Marjo

Tässä vaiheessa haluan kiittää suuresti perhettäni, työtovereitani ja ystäviäni, joilta olen saanut valtavasti tukea toteuttaa unelmaani. Erityiskiitos lahjakkaalle ystävälleni Niinalle, jonka käsialaa tämänkin postauksen kuvat ovat. Olet korvaamaton <3

(kuva: Niina Aaltio)

Kommentoi