Jännitystä (vuoristo)ilmassa – vaellus Pohjois-Afrikassa

07.08.2019 07:11 - Marjo Liikonen

Kun kaikki tarvittavat selvitykset opintovapaan mahdollisuuteen oli tehty ja hakupaperit kouluun lähetetty, alkoi se jännittävin vaihe. Pääsenkö kouluun sisään? Jännitystä onneksi helpotti se, että odotusajalle osui sopivasti talviloma ja vaellusreissu Atlas vuorille.

Olimme työtoverini Jatan kanssa suunnitelleet yhteisen lomareissun Marokkoon. Kohde valkattiin sen pohjalta, että kumpikin kaipasi aurinkoa sekä aktiviteetteja ja myös Marrakech kohteena kiinnosti. Itse vaelluksista innostuneena ja kokeneena uskalsin ehdottaa Jatalle, josko yhdistäisimme matkaamme muutaman päivän vaelluksen Atlas vuorilla. Ja Jattahan oli mukana heti!

Jotta lumiset huiput eivät jäisi vain näköalatasanteilta ihailtavaksi ja vuoristoelämä tulisi aidosti tutuksi, vaatisi vaelluksemme vuorilla yöpymisen. Täten oli selvää, että palkkaisimme matkaamme paikallisen oppaan emmekä lähtisi vuoristoon omin päin.

Minttuteen nauttiminen sopii Marokossa tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Netistä löytyvien suosittelujen perusteella päädyin suunnittelemaan vaellustamme Active Treks Morocco -nimisen yrityksen kanssa. Tulisimme vaeltamaan 3 päivää kera oppaan, muulin ja kokin kanssa. Tutustuisimme vuoristojen alkuperäisiin berber -kyliin ja yöpyisimme teltassa. Suunnitelmastamme kertoessa, moni vain kohautteli olkapäitään tietämättöminä. "Jaa mitkä Atlas vuoret?"  Kunnes sitten tapahtui jotain hirveää.

Mediassa uutisoitiin, kuinka kaksi pohjoismaalaista naista oli murhattu erittäin raa’asti vaellusretkellään Atlas vuorilla.

Voit lukea murhasta lisää esimerkiksi Ylen verkkosivuilta. Yhtäkkiä kaikki tuntuivat tietävän kohteesta paremmin kuin me ja puhelimeen sateli varoittavia viestejä, joissa meitä kehotettiin perumaan matkamme. Ei pelkästään vuorille vaan ihan koko Marokkoon. Ja toki tapaus hirvitti meitä itseämmekin. Aloitin välittömästi meilikeskustelut oppaamme kanssa. Pahoittelin heidän kotikyläänsä kohdannutta tragediaa ja pyysin pitämään ajan tasalla, miten murhatutkimukset etenevät. Ja kun tilanne muutaman kuukauden aikana oli rauhoittunut ja syylliset saatu kiinni, emme nähneet mitään syytä olla lähtemättä matkaan. Telttamajoituksen sen sijaan vaihdoimme yöpymisiin kylien taloissa. Koimme, ettemme halua ylimääräistä jännitystä ja kauhutarinoita pyörimään mielessämme ja estämään meitä lepäämästä vaelluksellamme.

Matkan ensimmäiset pari päivää vietimme Marrakechin vanhan kaupungin, Medinan sydämessä.

Värikäs ja hektinen Medina tarjoili meille parastaan; ruoka oli hyvää, sokkeloiset soukit pursusivat kauppatavaraa ja kaduilta sai tuorepuristettuja mehuja. Ja vaikka meitä kuinka peloteltiin, että kahden naisen ei ole mukavaa liikkua kaduilla, emme kokeneet mitään häiritsevää käytöstä. Maassa maan tavalla; kauppiaiden huutelut ja tinkaaminen kuuluu asiaan. Käärmeiden lumoajat tyrkyttivät lemmikkejään näytille. Mutta missään vaiheessa emme kokeneet oloamme turvattomaksi tai epämukavaksi. Tai no ehkä siinä kohti, kun Jatan laskukaava petti ja hän meinasi ostaa 200 eurolla teetä. Tai kun itse jäin melkein mopon alle ihmisvilinässä. Mutta kun tietää perinteiset turistien huijausyritykset, niin pärjää jo aivan mainiosti. Pääosin ihmiset ja palvelu oli erittäin ystävällistä.

Medinan väriloistoa.

Medinassa sijaitsevasta Riadista meidät noudettiin aamulla kohti Imlilin kylää, jossa tapasimme paikallisen vuoristo-oppaamme. Vaelluksen alusta lähtien meillä oli mukavaa ja juttu oppaamme kanssa luisti. Heiteltiinpä siinä vitsejäkin yli kulttuurirajojen.

Päivät vuoristossa oli lämpimiä ja yöt kylmiä.

Yöpaikkamme olivat alkeellisia ja kylmiä kivitaloja, joissa ei ollut suihkumahdollisuutta . Silti saimme hyvin unenpäästä kiinni makuupusseissamme, pipot päässä Afrikan tähtitaivaan alla. Iltaisin istuimme talojen terassilla ja katselimme paikallisten kyläläisten arkea. Iloisia lapsia ja vanhuksia lampaita paimentamassa. Nämä ihmiset kuitenkin itse olivat päättäneet valita alkeellisen vuoristoelämän, vaikka lähellä sijaitsi paljon kaupunkejakin. Kylät oli rakennettu vuorenrinteisiin ja korkeuserot viljelypalstojen ja talojen välillä olivat isoja.

Toisen yön majapaikkamme.

Hymyilevä kuunsirppi Afrikan tähtitaivaalla.

Tiedustelin oppaalta, miten vanhemmat ihmiset pärjäsivät kylässä haastavien korkeuserojen takia. Opas hymähti, että luonnollisesti vanhukset ovat suhanneet vuoren rinnettä ylösalas koko elämänsä, tehneet ruumiillista työtä ja omaavat täten hyvän fyysisen kunnon. Koska pienimpiin kyliin ei myöskään kulkenut autoteitä vaan välimatkat piti taittaa muulien selässä, tiedustelin että mitä jos kylässä tarvittaisiin lääkäriä. ”Harvemmin tarvitaan” opas totesi.       ”Jos joku tulee kipeäksi, he syövät vähän jotain kukkasia ja jollain on aina poppaskonsteja hoitoihin.” Tämä oli itseasiassa aika herättelevää.

Koko vaelluksen ajan olimme syöneet terveellistä ja herkullista kasvisruokaa, urheilleet raikkaassa vuoristoilmassa kaukana toimistotyöstä, päätelaitteista ja stressistä.

Ymmärsin siis täysin, miksi nämä ihmiset edelleen halusivat elää näissä vaatimattomissa kylissä ja pysyivät terveinä ja onnellisina. Hiljaa mielessäni päätin myös itse alkaa panostamaan omaan terveyteeni jatkossa paremmin.

Kylän naiset mattopyykillä puron varressa. Matot sijoiteltiin rinteisiin kuivumaan.

Kolmen päivän ja n. 40 kilometrin vaelluksen jälkeen palasimme takaisin Imlilin kylään, josta meidät kuljetettiin seuraavaan kohteeseemme Marrakechin Palmeraiessa sijaitsevaan villaan. Ja voi sitä tunnetta, kun pääsi lämpöiseen suihkuun pesemään hiet ja hiekat iholtaan. Pelkkää vuoristolaista ei siis minusta saisi pakollakaan, juokseva vesi on kuitenkin yksi parhaista asioista elämässäni.

Jatta ja wifi tapasivat jälleen Palmeraien palmujen katveessa villamme terassilla.

Marrakechia ja Atlas vuoria suosittelen syvästi niille, jotka ovat valmiita kokemaan jotain täysin erilaista ja joille kelpaa hyvin vaatimattomat olosuhteet (varaudu hämähäkkeihin katossa ja vessaa näyttelevään reikään lattiassa)

Karu Atlas vuoristo ei vedä ehkä vertojaan vihertäville alppimaisemille, mutta tarjoaa jotain ainutlaatuista lumisine huippuineen ja kivisine rinteineen.

Kaikki nousut pitää tehdä omin voimin, hissinousuja ei ole mailla halmein. Korkeinta Toubkal vuorta (4167m) emme lähteneet valloittamaan, koska Jatalle kokemus korkeassa ilmanalassa vaeltamisesta oli ensimmäinen ja itselläni on migreenitaipumusta. Pidättäydyimme n. 2900m korkeudessa ilman ongelmia.

Jaan kanssanne myöhemmin myös kesäisen vaellusreissuni Sloveniasta, Triglavin kansallispuistosta. Mahtavia maisemia ja tarinoita myös sieltä siis luvassa!

-Marjo

Kommentoi