Pain & Wine - Seikkailu Sloveniassa

21.08.2019 07:40 - Marjo Liikonen

Olimme suunnitelleet heinäkuulle ystävieni Niinan ja Riikan kanssa kesämatkan Sloveniaan. Reissun tarkoitus oli kokea yhteisiä elämyksiä niin Triglavin kansallispuistossa vaeltaen, Mariborin viinitiluksilla vieraillen sekä Ljublanan tunnelmasta nauttien. Tästä matkasta kuoriutuikin todellinen Pain & Wine -reissu…

No kyllähän me nyt parissa päivässä kipaistaan Triglavin huipulle ja takaisin. Ei oo paha, eihän?

No eihän se ole, jos katsoo googlesta ensimmäistä löytämäänsä karttaa, jossa näkyy suurin piirtein vain puiston ääriviivat ja muutamat merkityt trailit. ”Juu tuosta mennään ylös ja itäpuolta sitten alas. Ja jostain tuolta huudeilta voisi ottaa vuoristohutin. Se on siinä se suunnitelma, katsellaan sitten paikan päällä tarkemmin.”

Itselläni oli kokemusta Itävallan Alpeilla vaeltamisesta ja Niinalla Italian Dolomiiteilta. Joten asenne oli kieltämättä vähän naiivi ”Kyllähän me nämä jutut tiedetään”. Ja Riikka-raukka se luotti kirkkain silmin ensimmäisen vaelluskokemuksensa meidän suunnittelumme varaan. Ja varmasti homma olisikin mennyt nappiin, jos ei olisi tullut muutamia muuttujia matkaan….

Iloinen retkikuntamme.

Olimme kartasta katsoneet kahden vuoristomajan eli hutin sijainnit. Ensimmäisen yön tulisimme viettämään Koca pri Savicissa (n. 700 m), josta lähtisimme nousemaan kohti huippua (2864 m) seuraavana aamuna. Alaspäin laskeutuessa viettäisimme seuraavan yön Vodnikov dom na Velem polju-hutissa (2275 m).

Vuoristohuttien varaaminen ja tarkastelu oli erittäin haastavaa. Tietoja oli hyvin niukasti ja kuvat vain ulkopuolelta.

Sivut olivat Sloveniaksi ja tiedusteluihin ei vastattu puhelimitse eikä meilitse. Kun sitten lopulta lähetin heille tekstiviestin, kilahti varausvahvistukset huonolla englannilla meiliini. Meille olisi varattu yksityishuoneet sovituiksi öiksi.

Suuntasimme Ljublanan lentokentältä vuokra-autolla Koca Pri Savicin läheisyydessä sijaitsevalla parkkipaikalle. Reippaina tyttöinä suuntasimme ”respaan” ilmoittautumaan ja pyysimme näyttämään huoneemme. Epäilyksemme heräsi, kun majatalon isäntä lähti kuljettamaan meitä pihan poikki erilliseen rakennukseen, joka näytti…öh…kellarilta. Kylmä ja kolea varastotila, jossa ikkunat laudoitettuna, kylmä betonilattia, hämähäkinseittiä ympäriinsä ja ränsistyneen näköiset sängyt. Ystävällisesti vihjasin isännälle, että tämä ei ollut ihan sitä mitä odotimme.

Mitään luksusta en ollut odottanut, mutta en nyt helvetti mitään kellariakaan.

Mietin mielessäni, että jos vietämme täällä yömme, kukaan meistä ei nuku silmäystäkään siinä koleudessa ja hiirien rapinassa. Olin Marokossakin tottunut alkeellisiin oloihin, mutta siellä meillä oli mukanamme sentään omat makuupussit. Nyt olimme varanneet petivaatteet majoituspaikoista, joten emme voisi tuudittautua edes oman makuupussimme puhtauteen ja lämpöön.

Parkkipaikalle ajaessamme olimme nähneet lähettyvillä kauniin majatalon, joka alkoi houkutella mielessämme.

Löin hutin isännälle vitosen käteen, kiitin vaivannäöstä ja peruutin varauksemme. Kipitimme anovin katsein viereiseen majatalo Planinski dom Savicaan, jossa oli onneksemme vapaa huone. Ja oijoi mikä huone se olikaan! Käytännössä se oli pieni asunto, jossa jokaiselle meille oli oma huone. Paikka oli ihan uudenkarhea valkoisine lakanoineen ja suihkutiloineen. Tämä paikka siis taasen ylitti odotuksemme täysin. Illalla vielä tutkimme paikan päältä ostettua karttaa ja piirsimme reittisuunnitelman. Nukuimme hyvät yöunet, söimme maittavan aamiaisen ja lähdimme matkaan.

Planinski dom Savica

Hutin isäntä oli tiedustellut reittisuunnitelmaamme ja todennut, ettei meillä kyllä ole mitään mahdollisuuksia päästä huipulle seuraavana päivänä. Viimeinen 500 m nousu olisi niin haastava ja jyrkkää, että siihen saa helposti kulumaan viisikin tuntia. Suosiolla siis luovuimme siitä, luvassa olisi muutoinkin jo noin. 11 tuntia vaellusta.

Emmepä tässä vaiheessa arvanneet, ettemme pääsisi lähellekään tavoitetta…

Vaellus lähti hyvin käyntiin. Jalka nousi, mieli oli reipas, laulatti ja nauratti. Ohuempaan ilmanalaan tottuminen sujui nopeasti. Punaiset rinkulat kivissä ja puissa kertoivat meidän olevan reitillä. Reilu kolme tuntia noustuamme saavuimme ensimmäiseen risteykseen, jossa oli lähimpiin hutteihin osoittavat tienviitat. Tässä kohti iski ensimmäinen epävarmuus.

"Siis hetkinen, missäs me ollaan?" Oli aika kaivaa kartta esille ensimmäistä kertaa sitten lähdön. ”Ei hitto, me ollaan tultu ihan sivuun.” Olimme onnistuneet lähtemään aivan eri suuntaan lähtöpaikasta, minne oli pitänyt mennä. Olimme katsoneet, että tuonne mäkeen kaikki näyttää lähtevän, sieltä se pittää mennä. Noh, oikea reitti olisi lähtenyt juuri alkuperäisen majapaikkamme takapihalta. Ei auttanut valittaa, nopeasti uusi reittisuunnitelma kehiin. Emme tulisi pääsemään varaamaamme huttiin asti yöksi. Täten suuntaisimme lähimpään huttiin syömään ja pyytäisimme heitä sieltä tekemään seuraavalle hutille meille majoitusvarauksen (omat puhelimemme saati netti eivät vuoristossa luonnollisesti pelittäneet)

Lake Bohinj

Jatkoimme vaellusta ja maasto osoittautuikin aika haasteelliseksi. Jatkuvaa ylös ja alas nousua. Vesivarastot alkoivat hupenemaan ja unohdin myös tankata energiaa. Syke alkoi nousemaan uhkaavasti ja olo oli kehno. Tässä vaiheessa kehossa tapahtui reaktio, että ikään kuin päänuppi meni offille, mutta jalka vielä nousi. Nyt olisi vain pakko päästä seuraavalle hutille lepäämään ja tankkaamaan. Ja kun viimein n. 4 tunnin päästä Koca pri Triglavskih jezerih (1685 m) näkyi, kroppa petti. Aloin oksentamaan, päätä huimasi ja raajoja tärisytti. Riikka toi ruokalistan eteeni, enkä osannut lukea sitä.

Hetken ajan pakokauhu yritti ottaa valtaansa, mitä jos tämä olo ei vaan lopu?

Hutti oli keskellä vuoristoa, johon ruokatarvikkeetkin tuotiin helikopterilla. Täältä ei pääsisi kuin omin jaloin pois. Tässä vaiheessa taas oli hienoa, että oma mieli otti homman haltuun, kun vuorostaan fysiikka teki stopin. Mielessäni sain itseni rauhoitettua. "Ei mitään hätää, nyt nesteytysjuomaa ja lepoa, katsotaan tilanne parin tunnin päästä uusiksi".

Saimme ruokaa eteemme, mutten pystynyt pahoinvoinniltani syömään. Uuden suunnitelmamme mukaiseen yösijaan olisi ollut vielä kolmen tunnin kivikkoinen, nouseva matka. Jouduin toteamaan tytöille, että en pysty jatkamaan. Emme voineet tässä kohdassa arvioida tulisiko huonovointisuuteni pahenemaan vai helpottumaan. Päätimme jäädä tähän huttiin yöksi, josta löytyi vielä hajanaisia vuodepaikkoja dormista. Tuntui kamalalta tuottaa Niinalle ja Riikalle pettymys, ettemme pääse etenemään. Mutta olo oli siinä vaiheessa kerrassaan niin huono, etten voinut muuta kuin kömpiä dormin punkkaan huilaamaan.

Koca pri Triglavskih jezerih

Huone oli noin 15 neliötä ja siinä majoittui 20 ihmistä.

Ahdasta ja eksoottista tulisi siis olemaan. Suihkuvesi oli loppunut jo aikaa sitten ja lakanoita näytteli vessapaperiakin heikompi harso. Painoin pään tyynyyn samalla kun neljä saksalaista miestä levittivät petejään ympärilleni. Parin tunnin päästä eräs heistä tuli ystävällisesti herättämään minut kysyäkseen haluaisinko vielä syödä jotain, keittiö sulkeutuisi puolen tunnin päästä. Oloni oli kohentunut ja nälkä oli kieltämättä aikamoinen. Tytöt olivat lähteneet patikoimaan vielä läheiselle järvelle, joten liityin saksalaismiesten seuraan ja nautin maistuvaa sienisoppaa.

Siinä me sitten lätkimme pelikortteja pöytään ja jaoimme tarinoita elämästämme. Ketutukseen päättynyt vaelluspäivä alkoi tunnelmaltaan kääntyä taas positiiviselle puolelle. Illasta jäi etenkin mieleen 65-vuotiaan, yksin vaeltavan saksalaismiehen kertomus siitä, kuinka hän oli tehnyt maineikkaan uran tunnetussa suuryhtiössä ja verottanut voimiaan vuosia jatkuneilla 14 tunnin työpäivillä. Lopulta hän oli 55-vuotiaana lopettanut duunit ja nykyään vain vaelsi, purjehti ja hoiti puutarhaansa onnellisena miehenä.

Itse nukuin yöni mainiosti korvatulpilla ja hikipanta silmien suojana. Sen sijaan Niinasta ei voinut sanoa samaa. Aamiaispöydässä Niinan tyhjälle katseelle löytyi selkeät todisteet; Oura-älysormus viestitti Niinan saaneen unta edellisenä yönä vain 34 minuuttia. Vaan niin se sissi nosti taas rinkan selkään ja lähti johdattamaan meitä kohti seuraavaa määränpäätä.

Päivänselväähän oli, että reittisuunnitelma oli täytynyt taas laittaa uusiksi.

Tämän päivän reittimme oli selkeä, vaeltaisimme viisi tuntia päästäksemme automme luo ennen luvatun rankkasateen alkamista. Kovinkaan pitkälle emme päässeet, kun tajusimme, että meidän tulee ylittää hyvin jyrkkää vuorenseinämää päästäksemme toiselle puolelle laaksoon. Osittain homma olisi konttaamista ja kiipeämistä. Mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut, ellei olisi halunnut palata eilistä reittiä takaisin. Ja ei haluttu, tästähän mentäisiin. Niina kulki edeltä, Riikka välissämme ja minä viimeisenä.

Mutta sitten jyrkimmässä kohdassa Riikalle iski korkeanpaikan paniikki. Reaktio yllätti meidät Niinan kanssa täysin. Riikka on siis oikeasti meistä se, joka ei koskaan valita, pelkää tai pillitä. Ja nyt olimmekin tilanteessa, että meistä se rauhallisin olikin aivan tolaltaan. Niina eteni varovasti edeltä raportoiden mitä oli tulossa ja mistä saa parhaat otteet. Minä pidin perää ja tsemppasin jatkuvalla syötöllä Riikkaa etenemään varmasti. Tarkistin jatkuvasti jalkojen olevan tukevalla alustalla ja saavani käsilläni varmat otteet, jos kävisikin niin, että Riikkaa alkaisi pyörryttämään ja pitäisi saada napattua koppi. Ja niin se teräsnainen jatkoi eteenpäin ja syleili maata kun vihdoin päästiin yli. Sanomattakin on selvää, miten ylpeitä me Niinan kanssa Riikasta olimme ja millä sisulla se nainen paineli rinta rottingilla tästä eteenpäin!

Niina tähystelee maisemia.

Rikka ylitti niin itsensä kuin vuoretkin.

Ja viimeisenä perillä minä! Ei varmaan tarvitse selittää, miksei jyrkimmistä kohdista löydy valokuvia?

Olimme vaeltaneet reilu pari tuntia kun saavuimme ensimmäiselle hutille Koca na Planini pri Jezerulle, jossa nautimme lounasta. Hutin emäntä tiedusteli mihin olemme matkalla ja kerroimme reittisuunnitelman. Hän totesi, että emme pääsisi suunniteltua reittiä pitkin perille, koska suurin osa siitä oli suljettu. Edeltänyt viikko oli ukkostanut ja osa reiteistä oli vaarallisessa kunnossa. Hän neuvoi meille uuden reitin, joka tekisi lisää matka-aikaa vajaa pari tuntia. Ei mahtanut mitään. Lähdimme reippaasti matkaan, jottemme hukkaisi enempää aikaa. Näin jälkeen päin ajateltuna, aivan LIIAN reippaasti matkaan…

Koca na Planini pri Jezeru

Teimme jyrkkää nousua puolitoista tuntia ja löysimme itsemme hienon huipun näköalapaikalta. Samoja maisemia oli ihastelemassa vanhempi pariskunta, jotka tiedustelivat mihin päin olemme suuntaamassa. Kun kerroimme olevamme matkalla Don na Komnin suuntaan, pariskunnan ilme muuttui epäileväksi. He näyttivät kartasta meidän olevan ihan eri suunnassa.

Voitte kuvitella, mikä epäusko meidät valtasi ja mikä määrä kirosanoja lenteli!

Lounaspaikkamme pihasta lähti kaksi polkua aivan vierekkäin ja olimme lähteneet juuri väärään suuntaan haarautuvalle polulle. Meidän vahvuutemme ei selkeästi ole lähtöruudussa! Tässä vaiheessa myös kirosin, että kaikki merkatut reitit olivat maastossa tosiaan merkattu samoilla merkeillä ja väreillä. Oliko perkele Sloveniasta loppuneet värit kesken??!

Ehdotin, että laskeutuisimme sijaitsemamme Prsivecin huipulta alas kylään ja tilaisimme sieltä taksin autollemme. Onneksi tämä pariskunta oli seurassamme, koska he kertoivat juuri saapuneensa kylästä ja että siellä oli autotie poikki, eli ei onnistuisi. Meillä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin lounaspaikkaan. Kiukunpuuskassa marssimme juuri kivutun reitin alas 45 minuutissa. Tässä vaiheessa olimme siis hukanneet matka-aikaa reilu kaksi tuntia ja meillä oli tulossa vielä lisävaellusta alkuperäisen reitin sulkemisen johdosta.

Sateet löivät pian päälle, mutta kuusen suojassa oli hyvä vaihtaa kuorivaatteet ylle. Sade kuitenkin liukasti kivet ja puun juurikot siinä määrin, että persuksilleen lennettiin pari kertaa ja olipa ensiapulaukullekin käyttöä, kun sain rypemisen seurauksena sormesta nahkat irtoamaan.

Hetki sen jälkeen, kun olemme kuulleet olevamme väärässä suunnassa...

Viimein iltakuuden maissa saavuimme autollemme. Viiden tunnin vaelluksesta oli tullut 10 tunnin vaellus. Ja silti meitä jaksoi naurattaa, kun heitimme yläfemmat ja potkimme vaelluskengät jaloistamme.

Seuraavana päivänä kroppamme vielä sai tuntea nousua nahoissaan, kun suuntasimme tutustumaan upeisiin Skocjanin luoliin ja niiden 1500 portaaseen.

Illalla kuitenkin saimme palkintomme saapuessamme Mariboriin ihastuttavalle viinitilalle Chateau Ramsakiin.

Kyyneliltä ei tosin sielläkään vältytty. Viininmaistelussa muutaman lasillisen jälkeen Niina totesi olevansa niin onnellinen, että vuodatti naurunsekaisia onnenkyyneleitä. Ostimme laatikollisen viinejä, kapusimme ihanaan puumajaamme ja pulahdimme majan terassilta löytyvään jacuzziin. Sinä iltana lanseerasimme oman kiitollisuusharjoituksemme; pienessä sievässä luettelimme menneiltä päiviltä ne hetket, joista olimme eniten nauttineet. Vaikka homma lähti vähän vitsinä liikkeelle, jatkoimme sitä loppuloman ajan. Ja olen jatkanut sitä siitä lähtien joka ilta, ennen kuin käyn nukkumaan.

Chateau Ramsak tarjoili meile parastaan niin majoituksen kuin tarjoilujen suhteen.

Viinitilalta kurvasimme kohti Ljublanan airbnb-asuntoamme, jossa vietimme seuraavat kolme päivää. Puolet viikon lomastamme oli ollut jo niin vauhtirikasta, että ensimmäisenä kauniiseen asuntoomme päästyämme rojahdin petiin ja suljin silmäni.

Ja juuri siinä unen ja valveen rajamailla, parhaiden ystävieni rauhoittavaa puheensorinaa kuunnellen, tunsin valtavaa onnellisuutta tästä matkasta ja kohtaamistani maisemista. Ja vaikka kesäloma oli vasta alussa, ajatukset harhailivat jo syksyn opintoihin. On se pirun hyvä, että joku meistä oppii pian kunnolla lukemaan karttaa!

Jotkut tulevat suorinta tietä,

saapuvat tyhjin taskuin.

Jotkut ovat kolunneet kaikki polut,

tulevat säihkyvin silmin,

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on,

että eksymättä et löydä perille.

-Tommy Tabermann-

PS. Tämänkin reissumme mahdollisti yhteinen Hupitilimme Niinan ja Riikan kanssa. Jaan myöhemmin teille vinkit siihen, miten säästää ystävien kanssa yhteisiin elämyksiin!

Matkaterveisin, Marjo

Kommentoi