Kun aikuinen nainen koiran hankki

04.09.2019 07:00 - Marjo Liikonen

Mikä hitto minussa on vikana, kun kaikki muut kutsuvat tuota karvaista möykkyä maailman suloisimmaksi ja itse näen siinä vain riiviön, joka kylvää eritteitä pitkin asuntoani ja teroittaa hampaitaan minuun? Miksi menin hankkimaan koiran?!

Pari vuotta sitten koirakuume oli ollut jo jonkun aikaa päällä. Koiran hankkiminen yksin on kuitenkin iso päätös, joten taistelin kuumeen kanssa pitkän aikaa. Etsin itselleni sopivaa rotua, tein hankikoira.fi -testin ja kyselin tuttujen kokemuksia kiinnostavista roduista. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa, joten koin tarvetta saada tukea myös koiran kasvattamiseen ja koulutukseen.

Täytyy kyllä sanoa, että hirveän kannustavaa vastaanottoa en kohdannut kertoessani suunnitelmistani hankkia koira.

”Se sitoo kyllä sitten niin paljon.”

”Siinähän sitten sateessa ulkoilutat sitä kuudelta aamulla!”

 ”Sinä et kyllä koiraa osaa kouluttaa, kun ei sulla sellaista ole koskaan ollut.”

 ”Oletko nyt ihan varma, ettei sulla ole kuitenkin ihan vaan vauvakuume?”

Hei nyt nyt! Jos ei ihminen 33-vuotiaana ole tarpeeksi kypsä punnitsemaan koiranhankintaa, niin jo nyt on ihme. Tosin täytyy myöntää, että kaikki nämä vastalauseet antoivat virtaa osoittaa ne vääräksi.

Päädyin rotuun coton de tulear. Pienikokoinen ja allergiaystävällinen rotu, jota kuvailtiin ”koiramaailman klovniksi.” Kuulostaa mahtavalta! Kun muiden koirat olisi jalostettu käärmeentappajiksi tai lampaiden paimentamiseen, oma koirani alkaisi luultavasti jonglööraamaan rusakon kohdatessaan.

Ruuti on rodultaan coton de tulear, eli "puuvillakoira".

Otin yhteyttä Arkadian Villan Kenneliin, jossa kyseistä rotua kasvatti Mirjam. Lähestyin sähköpostitse ja kerroin elämäntilanteestani ja perusteluistani koiranhankintaan. Mirjam ehdotti tapaamista ja tutustumista koiriinsa. Tutustumisella käytiin läpi yleisiä rotuun ja koiranhoitoon liittyviä asioita.

Vastuullisena kasvattajana Mirjam halusi varmistaa, että hänen kasvattinsa tulee saamaan luotani hyvän kodin. Vaikutuksen teki myös se, että Mirjam ilmoitti valitsevansa mikä pennuista sopii mihinkin kotiin, eli esimerkiksi ulkonäön perusteella en saisi pentuani valita. Luotin Mirjamin asiantuntijuuteen siinä, että luonnetestien perusteella esimerkiksi koiran aktiivisuus ja luonteen pehmeys/kovuus olisi merkittäviä piirteitä, jotka pennun sijoittamisessa tulee huomioida.

Puoli vuotta tapaamisestamme sain noutaa kotiini kauan ja innolla odotetun narttupennun, Arkadian Villan Beatricen, jonka kutsumanimeksi valikoitui Ruuti.

Ja vaikka Ruuti oli maailman söpöin pikku palleroinen, oli yhteisen matkamme alku aikamoinen koettelemus. Jo kolmen tunnin kotimatkalla valuin tuskanhikeä tuon pienen pumpulipallon vinkuessa koko matkan ja pyöriessä omissa paniikkiripuleissaan.

Ruutin lempipaikka pentuna sijaitsi kenkätelineen alla.

Vietin Ruutin kanssa kotona neljä päivää, jonka jälkeen lähdin normaalisti töihin kasvattajan kannustamana. Olisi parempi kuulemma totuttaa pentu nopeasti normaaliin arkeen. Seuraavat viikot asuntoni oli täynnä eritteitä. Kotona ollessani kannoin Ruutin pihalle puolen tunnin välein ja silti astuin lätäköihin sisällä. Iltaisin riehuva ja muriseva karvapallo veti hullua rundia ympäri asuntoa, laski alleen, käveli lammikon läpi ja hyökkäsi kimppuuni. Ja minä jopa itkin väsymystäni ja sietämättömyyttäni tuota pientä pentua kohtaan. Kaikki kyläilijät lässyttivät ja huokailivat ihastuneena. ”Miten ihana pikku lumipallo!”

Samaan aikaan itse epäilin olevani tunnekylmä psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan rakkautta pientä koiranpentua kohtaan.

Voin todellakin allekirjoittaa puppy bluesin olevan todellinen asia. Tässäkin kohtaa kasvattaja oli kannustava ja vastaili rauhoittavasti epätoivoisiin viesteihini, kehotti olemaan jämäkkä, johdonmukainen ja komentamaan tarvittaessa. Lässyttää kerkeäisi kyllä myöhemminkin, kun koira on oppinut tavoille ja on vanhempi. Ja sisäsiistiksi se oppisi varmasti, kun jaksaa vaan opettaa.

"Koskeppa nalleeni niin lasken alleni!"

"Kiitos kysymästä, mutta en ole kiinnostunut seurastasi."

Ja kun sitten kerran kotiin saapuessani, joka i k i n e n huoneen nurkka oli täynnä jätöksiä, purskahdin lattialle itkemään. Ja silloin Ruuti kiipesi syliini, nuoli kättäni ja painoi päänsä sitä vasten tuijottaen minua tummilla silmillään. Silloin lämpö läikähti sisälläni. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Ja kun yhteiseloa oli kulunut kolme kuukautta, oli kaikki jo helpompaa.

Sisäsiisteys tapahtui ihan yhtäkkiä ja odottamatta. Vastassa oli toki vielä mörköiän haasteet, ensimmäiset juoksut ja vaativat luoksetuloharjoitukset. Kasvattajan järjestämällä pentukurssilla sain valtavasti oppeja koiran ajatusmaailmasta, vinkkejä hihnakäyttäytymiseen ja kaikkeen muuhunkin. Ensiarvoisen tärkeää on ollut siis hyvä kasvattaja kenen puoleen kääntyä kaikissa asioissa, koski ne sitten ruokintaa, turkinhoitoa tai kieltoharjoituksia.

Olen myös ylpeä ja onnellinen siitä, että Ruuti on erittäin pidetty tapaus lähipiirissäni. Ruuti on lunastanut paikkansa niin vanhempieni kuin ystävieni sydämissä. Jopa vanhempani on jäänyt kiinni siitä, että ovat nukkuneet Ruuti vieressään, vaikka niin oli puhe, että ”EI KOIRIA SÄNKYYN!”

"Saisinko tulla syliisi, kiitos?"

Lapset rakastavat Ruutia, koska se osallistuu leikkeihin mielellään, mutta osaa myös varoa lapsia tarvittaessa. Ruutilla on myös ihana, oma doggysitter-tyttö naapurissa, joka tarvittaessa käyttää Ruutia ulkona, jos minulla on ollut menoa. Autossa Ruuti matkustaa mielellään. Kotiin  yksin jäädessään se ei hätäänny tai hauku.

Ja Ruutihan ei TODELLAKAAN herää aamulla aikaisin jos ei ole pakko. Se herää silloin kun minäkin ja malttaa kyllä odottaa ulos. Eikä se sateessakaan lenkkeily mitään kamalaa ole, se on varusteista kiinni. Edelleen myös asennoidun niin, että se on Ruuti, joka minua lenkittää. Koira on terveysteko, joka huolehtii siitä, että saan liikuntaa ja lenkkikaveri on aina valmiina.

Ruuti on myös toivottu vieras illanistujaisissa. Niinan kassista kuoriutui juhlissa varsinainen doggy bag!

Tänä kesänä Ruuti on osallistunut ensimmäiselle patikointiretkelleen kansallispuistoon, ollut mukana suppailemassa ja melomassa, sekä nukkunut rauhallisesti teltassa. Juuri sellainen retkikaveri, josta haaveilin!

Ruutista on tullut minulle äärettömän rakas.

Se pitää seuraa, ilahduttaa ja lohduttaa. Sitä on ihana paijata ja sen tuhina sängyn alla rauhoittaa. Se osaa toisinaan jopa varoittaa migreeninkohtauksen alkamisesta levottomalla käytöksellään; änkeää nuolemaan otsaa ja vinkuu. Eikä tämä tyyppi ole koskaan pahalla tuulella aamuisin, vaan vastassa on aina innokas tapaus, joka saa hymyn huulille.

Suppailumestari.

Ruutin ensimmäinen retki Repovedellä.

Paras ystäväni.

Että kyllä minä sanoisin koiranhankinnan olleen yksi parhaita päätöksiäni. Alku aina hankalaa, mutta lopussa paras ystäväsi istuu ja antaa tassua.

Erityiskiitos kasvattaja Mirjamille, että annoit meille Ruutin kanssa parhaat eväät yhteiseloon.

-Marjo

Kommentoi