”Ei mithään hättää” - Melontaa, sydämentykytyksiä ja lappilainen turvapaikka.

02.10.2019 07:01 - Marjo Liikonen

Vesistöviikko tarjosi oivia oppeja melonnasta niin kajakeilla kuin inkkarikanooteilla. Viikko huipentui yön yli melontaretkeen Liesjärven kansallispuiston kauniisiin maisemiin. Ensimmäinen pakkasyöni ulkona. Ja helvettiähän se oli.

Teoriaosuuden jälkeisenä päivänä luvassa oli inkkarikanooteilla melontaa ja pelastautumisharjoituksia. Kallistus ja molskis. Uinti kanootille takaisin, kanootin tyrkkäys kavereiden kanootin päälle, tyhjennys, kääntö ja takaisin kiipeäminen. Homma sujui sen verran mukavasti, että otettiinpa vielä uusiksi.

Seuraavana päivänä sama homma kajakeilla ja sekös ei enää naurattanut.

Miten paljon voikin veden lämpötila muuttua yhden yön aikana? Ilma oli harmaa, sade ja tuuli hakkasi. Ja kun kajakilla kaatuu, ei siitä niin vain livahdakaan vapaaksi vaan ensin pitää irrottaa suojapeite päästäkseen irti ja kohti pintaa. Yllätyin miten paljon homma hermostutti. Vaikka kuinka meille kerrottiin, että 15 sekuntia jaksaa helposti pidätellä hengitystään pinnan alla, ei tieto todellakaan rauhoittanut. Jo 5 sekuntia pää alaspäin vedessä olisi itselleni liikaa.

Jännitin niin jumalattomasti, että puolet puheista meni ohi ja keskityin vain ajattelemaan omaa suoriutumistani.

Viimeinen lause, jonka sisäistin, oli lappilaisen koulutoverini Sinnan kannustushuuto: ”Ei mithään hättää, pystyt kyllä siihen!” Ja kun vuoro osui kohdalleni, oli se ihan niin epämukavaa kuin odotinkin. Yllättävän nopeasti kuitenkin pääsin pintaan.

Mutta jännityksen lauetessa kroppa vetikin sen verran veltoksi, että kajakin hilaaminen kaverin kajakin kyytiin ja tyhjennys tuntui todella raskaalta. Myös nouseminen vedestä kajakkien ylle, hivuttautuakseni takaisin menopeliini, oli raskasta. Muutamat mukavat ruhjeet sainkin jalkoihini matkamuistoksi.

Tärisin osittain kylmästä ja osittain jännityksestä. Jos vedet eivät olisi olleet huomattavasti kylmemmät kuin edellispäivinä, olisin yrittänyt uudelleen. Mutta jääkööt uusinnat nyt toiseen kertaan. Oma jännittäminen harmitti ihan pirusti ja pahoittelinkin poissaolevaa olemustani jälkeenpäin pelastautumisparilleni.

Kun melonnan perustaidot olivat varmasti kaikilla hallussa, lastasimme inkkarit trailerien kyytiin ja suuntasimme kohti Liesjärven kansallispuistoa.

Paketoimme rinkat jätesäkkeihin ja kiristimme sidontaliinoilla kanootteihin kiinni. Ja ei kun melomaan!

Lastaus käynnissä.

Valmiina vesille.

Kauniin kirpeä syyssää suosi meitä. Suurimmaksi osaksi aurinko heijastui järven tyynestä pinnasta, mutta saimmepa juuri Hyypiön kämpälle rantautuessa niskaamme myös pienen raekuuron.

Leirimme jakaantui kahtia. Osa pystytti lukaalinsa rantatontille ja loput perustivat tiiviin lähiön metsäpolun varteen. Itselläni oli testissä Vauden kahden hengen Hogan-teltta. Tiesin teltan olevan pieni, mutta ajattelin kahden pienen naisen mahtuvan sinne mainiosti. Kevyt teltta on ollut etsinnässä ja tämä yksilö houkutteli 1,9 kg painollaan.

Hyypiön kämppä.

Tervetuloa lähiöön!

Ilta viileni huomattavasti ja yöksi oli luvassa muutama aste pakkasta.

Laitoin kuumavesipullon valmiiksi makuupussia lämmittämään ennen kuin kömmin unille. Itselläni on hankaluuksia saada kroppa kunnolla lämpenemään, kun on viettänyt pitkän päivän viileässä ulkoilmassa. Vaikka kelin mukaisessa makuupussissa oli varmasti lämmin, tunsin silti kroppani hohkaavan inhottavasti ja oli vaikea nukahtaa. Haaveilin konjakkitilkkasesta, jota ei valitettavasti ollut saatavilla. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin makuupussiin muumioituneena.

Tässä teltassa oli tarkoitus viettää yö...

Kunnes taas iski kauhukohtaus ja heräsin haukkomaan henkeä.

Pulssi noin 150. Makuupussissa ahdisti ja kolmionmallinen, jalkopäähän kapeneva teltta loi ruumisarkkuefektiä. "Mikä ihme mulla on muka hätänä??", oli ensimmäinen ajatus. En todellakaan ymmärrä mistä tällainen ahtaanpaikan kammo ja ahdistus kumpuaa. Olen joskus aiemmin kärsinyt samantyyppisistä, öisistä paniikkihäiriöistä, mutta tällöin taustalla on ollut joko stressiä ihmissuhteissa tai kuolemia lähipiirissä.

Mistä tämä paniikki siis kumpuaa NYT, kun kaikki on todella hyvin?

Ei auttanut muu kuin lähteä pois ja hylätä Pia yksin telttaan. Kuunvalossa suunnistin rantatontille ja hiljaa huhuilin, saisinko Sinnan hereille. Sinna nukkui yksin isossa Hillenbergin tunneliteltassa ja toivoin josko siellä olisi helpompi hengittää.

Sinnan viereen onneksi mahtui ja hetken aikaa juttelimme valot päällä, jotta saisimme oloni rauhoittumaan. Sinna puhuu siis peräpohjolan murretta ja vaikka hän olisi lukenut muropaketin tuoteselostetta, tuntui puhe todella rauhoittavalta ja siihen oli helppo keskittyä. Syke alkoi tasaantumaan. 120, 110, 95…Kun aktiivisuusrannekkeessa näkyi lukema 83, sammutimme valot ja nukahdimme.

"Sinnaaa...herätyyys!"

Uusi aamu.

Aamulla heräsin, kun nenänpäätä kylmäsi. Pakkasin tavarani nöyränä alivuokralaisena, halasin Sinnaa ja kiitin turvapaikasta.

Oli epäonnistunut olo. Panikointi stressasi ja hävetti. Minusta tulee maailman surullisin eräopas.

Onneksi meillä on ryhmässämme ihan parasta jengiä. Muutaman koulutoverin kanssa juteltuani sain jopa vertaistukea paniikin tuntemuksiin. Ehkä se nostaa nyt päätään vain, koska käynnissä on iso elämänmuutos. Uusi ympäristö ja ihmiset, erilainen päivärytmi, työstressin laukeaminen… Ehkä reippaan tytön pinnan alla piilee vielä jokin pelko, joka pyrkii nyt pihalle.

Antaa tulla vaan sitten. Olen kuitenkin päättänyt, että minusta on tähän ja haluankin kokeilla rajojani ja sietokykyäni.

Ei tällaisten tyyppien kuten Sinnan seurassa todellakaan ole mithään hättää!

Haistakoot pitkät siis koko paniikki.

Voin hyvin kantaa hieman painavampaa telttaa ja nauttia tilavimmista yöunista. Ja kehitellä untuvatakista itselleni jatketta makuupussiin, jolloin voin pitää kädet vapaana pussin sisältä. Hiljaa ja harjoittelemalla hyvä tulee.

Ja mistäs sitä tietää, jos vaikka ensi keväänä kääriydyn jo ihan muina muumioina kahden makuupussin sisään vain KOSKA VOIN.

Marjo

Kommentoi