Kuva: Niina Aaltio

Lempeämpi lokakuu – itseni ja muiden huomioimista.

23.10.2019 07:03 - Marjo Liikonen

”Mä vihaan syksyä”, kuuluu monen suusta näin loka-marraskuun kynnyksellä. Niin on kuulunut omastakin suustani. Silti tänä syksynä löydän itseni nukkumassa lukuisia öitä pimeässä ja kylmässä metsässä. Tukka takussa ja päiviä peilittä tekee ihmeitä itsetunnolle. Vielä kun samalla oppii huomioimaan muita ja sallii itsensä vastaanottaa apua, on matkalla kohti tervettä omanarvontunteen muutosta.

Vahvoja elämäni epämukavuusalueita ovat:

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen. Vahva ”itse pitää pärjätä” on iskostunut syvälle. Osaan auttaa muita, mutta apua osaan pyytää vain harvoilta.

Pimeä, kylmä ja märkä ilma. Ne kelit juuri ennen pakkasia, jotka iskee oikein luihin asti. Suorastaan särkee ja vähintään v***ttaa.

Julkisesti meikittä esiintyminen. Olen haalean vaalea vailla kehystäviä kasvonpiirteitä ja oloni on erittäin alaston ilman ripsiväriä ja kulmakynää.

Kiintyminen. Niin ihmissuhteissa kuin koiranomistamisessa olen törmännyt tähän ongelmaan. Kiintymistä seuraa menetyksen pelko, jota haluan vältellä.

Jaa miten niin ilmeestä voi päätellä, että epäilyttää? (kuva: Claudia Castelli)

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kaikkien näiden aiheiden äärellä.

Valmistautuessamme koulun kolme päivää kestävään Sipoonkorven vaellukseen, olin aika ahdistunut. Syksyn pimeys nostaa usein melankoliaa pintaan ja edellisten telttayöpymisten paniikkikohtaukset olivat tuoreessa muistissa. Pelkäsin itse kohtauksia tässä vaiheessa enemmän, kuin sen epämääräisiä, alitajunnasta kumpuavia aiheuttajia.

Yksin pelkoja ei tarvinnut kuitenkaan pohtia. Luokkatoverit Jonna ja Sinna tarttuivat ongelmaan hyvin itsepintaisesti. Yhdessä puitiin ja suunniteltiin, miten öistä selvittäisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Kun luokassa epäilin opettajallemme Jonelle ääneen kykyäni osallistua marraskuun Nuuksion viiden päivän vaellukseen, kuului luokasta Jonnan päättäväinen ääni ”Marjo kyllä vaikka kannetaan sinne!”

Hyvin istuva rinkka takasi sen, että 19 kg painon jaksoi hyvin kantaa kolmen päivän ajan. (kuva: Claudia Castelli)

Varmuutta vaellukselle myös antoi asiantunteva ja helposti lähestyttävä kouluttajamme, retkeilytoimittaja Joel Ahola, jolta halusin ja uskalsin kysyä liudan tarkentavia oppeja. Se, että pysyisin retkellä lämpöisenä niin päivät kuin yöt, olisi kuitenkin merkittävä tekijä osana turvallisuuden tunnettani ja hyviä yöunia.

Koulutuksessamme myös painotettiin avun tarjoamista ja omastaan jakamista muille. ”Anna aina se isompi suklaapala sille kaverille. Näin opit huomioimaan muut, saat hyvän mielen ja  varmasti vastapalveluksia.”

Mieleeni muistui dokkari, jossa vapaalaskija totesi tärkeimmäksi ohjeeksi ”Älä ole kusipää, jos haluat laskukavereiden kaivavan sinut ylös lumivyöryn alta.”

Joelin, Sinnan ja Olavin kanssa muodostimme hyvin toimivan ruokaryhmän, johon mahtui lihansyöjää, kasvissyöjää ja gluteenitonta. (kuva: Olavi Kaste)

Sipoonkorven seikkailu oli valmis alkamaan.

Edellispäivänä olin tietysti liukastunut kallioilla ja satuttanut olkapääni. Täten kouluttaja ilmoitti, että joku aina auttakoon rinkan nostamisessa selkääni. Auttajia löytyi heti. Tajusin miten typerää olisi ollut edes yrittää hommaa itse, mutta tämänkin piti jonkun sanoa minulle ääneen.

Ohjeistukset ja vinkit kerrospukeutumisesta, energiatankkauksesta, makuupussin lyhentämisestä yms. takasivat sen, etten palellut retken aikana tai teltassa. Yövalon lisäksi teltassa sydäntäni lämmitti luonnollisesti Sinnan läsnäolo ja täysi vatsa ruokaryhmämme maistuvista annoksista.

Kauan sitä etsin, mutta viimein mieluinen teltta on löytynyt, mallia Bergans Romsdal 2

Ensimmäistä kertaa nukuin telttayöni kylmästä ilmasta huolimatta rauhallisesti ja lämpöisesti.

Jopa nautin sateenropinasta ja kaukaa kantautuneesta, levollisesta kuorsauksesta.

Olin aamulla niin onnellinen! Virtaa tuntui olevan kuin pienessä kylässä ja jaksoin painella  toisenkin päivän rinkka selässäni hyväntuulisena pitkin maita ja mantuja. Päivän päätteeksi meillä oli vielä yösuunnistusta, jonne suuntasimme Joelin ja Olavin kanssa ryhmänä. Kieltämättä kartanlukua enemmän keskityimme ihailemaan usvaisia, kuunvalossa kylpeviä peltoja, metsien ääriviivoja ja tähtitaivasta.

Yösuunnistus oli pimeetä hommaa.

Ja vaikka Sinna joutui lähtemään kotiin pahan flunssan kourissa, pärjäsin seuraavankin yön teltassa hyvin yksinäni. Varmuudeksi kuitenkin raahasin telttani aivan Joelin ja Olavin teltan viereen. Päivän fyysisen rasituksen jälkeen oli helppo nukahtaa poikien nauraa räkättäessä viereisessä teltassa.

Nukahtaessa jälleen kerran mietin miten mahtavia tyyppejä meidän ryhmässä on, ja miten vaikuttavia keskusteluja olemme monen kanssa käyneet.

Huomaan nyt jo kiintyneeni moniin heistä ja toivovani syvästi, että ystävyytemme tulee säilymään koulunkin jälkeen.

Kun ilta tummenee. (kuva: Claudia Castelli)

Kolmantena aamuna totesin tukkani olevan jo niin takussa, että sormilla haroen sitä ei selväksi saisi. Rinkkaa pakatessa oli ollut myös päivänselvää, että niin ehostustarvikkeet kuin peili jäisi kotiin.

Olin ennen reissua lukenut peilihaasteesta, jossa tarkoitus oli olla katsomatta peiliin moneen päivään.

Selfiet, meikit ym. olisi kiellettyjä. Testin jälkeen peilikuvaansa katsoisi kuulemma armollisemmin. Tämä testihän siis toteutui omalla kohdallani erittäin luontevasti retken aikana.

Olen ollut herkkä ulkonäköpaineille aina. Kaikki ne pienetkin kritiikit ovat jääneet tarkasti muistiin. Milloin sukulaiset ovat nipistelleet käsivarsista, joku kommentoinut jalkojani tukeiksi tai opettaja todennut minulla olevan oravan hampaat.

Monien kanssavaeltajien valittaessa kipuja kehossaan, nämä asiat muistuivat mieleeni. Silloin kiitin kehoani siitä, että se on terve ja jaksaa. Jalkani eivät ehkä ole sääristä sorjimmat, mutta niissä on paljon voimaa kantaa vaikeissakin maastoissa.

Kiitos kun kannoitte.

Omaa kehoa oppii arvostamaan vaativissa olosuhteissa, jolloin ulkonäkö jää täysin toisarvoiseksi.

Hirmu hyvältä tuntui myös kaverin kommentti retkellä kun puhuimme peilin puutteesta. ”Et sä nyt mielestäni mitenkään niin erilaiselta näytä kuin normaalisti.”

Työtoverini Rean kanssa olemme keskustelleet ulkonäköpaineista ja itsetunnosta. Rea totesikin jotain todella pysäyttävää:

”Jos koko maailma olisi sokea, keneen tekisit vaikutuksen?”

Samaan hengenvetoon Rea lohdutti, että epäsopivien ulkonäkökommenttien heittelijät tuskin ajattelemattomuuttaan koskaan aavistavat tai haluaisivat niiden johtavan mielipahaan ja pahimmillaan vakavan vääristyneeseen kehonkuvaan.

Vaihda mediamaailma eräoppailuun, sanottiin... (Radiogaala 2011)

Luonto tekee kauniiksi, sanottiin...(Paluu Sipoonkorvesta 2019)

Saavuin kotiin ja katsoin itseäni peiliin.

Sieltä näkyi onnellinen ja voimaantunut kuvajainen, jonka posket punoittivat ja tukka törrötti kuin peikkotytöllä. Ei se niin paha ollut todellakaan mitään odotin, mutta ei se myöskään mikään gaala-look ollut. Mutta se peikkotyttö kävi kaikki alussa listatut epämukavuusalueensa läpi näiden päivien aikana.

Ja kasvoi siinä samalla henkistä pituutta ainakin metrin verran, niin itseään kuin muita kohti.

Metsäterkuin,

Marjo

Kommentoi