Kuva: Anna Heikkilä

Menisinkö salille vai pysyisinkö pihalla?

06.11.2019 07:04 - Marjo Liikonen

Liikunta tekee hyvää, kyllähän sen kaikki tietävät. Se voi olla intohimo tai pakkopullaa. Siitä voi nauttia tai sitä voi suorittaa. Urheilla voi huolehtiakseen ulkoisista muodoistaan tai terveyden nimissä. Syitä ja seurauksia on monia, eikä oma liikuntasuhteenikaan ole ollut siitä selkeimmästä päästä.

Koulu-urheilusta on mukavia muistoja. Liikuntatunnit etenkin ulkona olivat hauskoja ja koulun kisoissa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Paitsi, että koko ala-asteen jäin kaikissa kisoissa aina neljänneksi. AINA! Sama kärkikolmikko nousi toistuvasti edelleni, oli kyse sitten hiihtokilpailusta tai yleisurheilusta.

Koulumme selkeä johtotähti oli Kaisa, jonka suksenluistoa ja pituushyppyä ihannoin. Yläasteella nautin pesäpallon pelaamisesta ja koin lajin omakseni. Aina siis siihen asti, kunnes Kaisa lyöntivuorollaan singautti pesäpallon suoraan naamaani. Nenä murtui ja siepparin urani päättyi. (Kaisa jos luet tätä, tiedä että kaikki on anteeksiannettu ja olen selvinnyt elämässäni eteenpäin :D )

Vuosia kului, ennen kuin sukset löysivät takaisin luokseni. Kummitytön kanssa Rukalla hiihtämässä.

Yläasteen jälkeen ei liikunta hirveämmin napannut. Hyötyliikuntakin jäi aika vähille ajokortin saatuani. Siideri maistui tuossa iässä paremmin ja tanssilattialla hikoilu kävi treenistä.

Vasta noin 25 vuoden iässä kehonhuolto, liikunta ja erilaiset aktiviteetit alkoi kiinnostelemaan. Kaikkea piti vähän kokeilla; spinningiä, joogaa, tanssitunteja, ohjattuja tunteja bodypumpista zumbaan. Salille löysin vasta pari vuotta myöhemmin. Tuolloin fitness-buumi nosti päätään ja ansa oli viritetty.

Itävallan alppivaellus.

Oli saatava vatsalihakset, liian alhainen rasvaprosentti ja vahvat mutta lintumaiset lihakset.

Lenkillä käytiin kolmesti viikossa ja salilla vähintään saman verran.Raejuusto ja tonnikala oli parasta ruokaa. Ja siis ruokahan oli vain polttoainetta ja kaloreita piti seurata hyvinkin tarkkaan. Treenit piti merkata kalenteriin. Ihana tapa purkaa stressiä! Näin ainakin itselleni todistelin. Ja endorfiiniryöpythän oli ihan parasta. Monesti kotimatkalla leijailin pää pilvissä siitä hyvänolon tunteesta. Olihan se koukuttavaa.

Mutta näin jälkeen päin tarkastellessa ei ehkä kuitenkaan sitä terveintä toimintaa. Olin hyvin tarkka syömisistäni ja tarkkailin painoani jatkuvasti. Loin itselleni valtavan kiireen tunnun jatkuvilla treeneillä, en antanut aikaa enkä valtaa ajatuksille.

Huomasin myös mieluummin jättäväni tapaamatta ystäviäni kuin olla menemättä salille. Tavoittelin täydellistä vartaloa. Sellaista, jota geeniperimänikään vuoksi tuskin koskaan tulisin edes saavuttamaan.

Siis miten niin nilkoista ei voi laihduttaa?

Ensikohtaaminen vuorten kanssa Pohjois-Norjassa 2014. Rakkautta ensivaelluksella.

Tätä jatkui useamman vuoden. Ja sitten sain syksyllä puhelun, jossa kerrottiin lapsuudenystäväni kuolleen. Alkoi vaikea ajanjakso, jossa kaikki voimavarat kuluivat ihan jonkin muun kuin käsipainojen kannatteluun. Syödä oli pakko mitä vain, milloin vain, silloin kun sai ruokaa alas.

Kaikki vaatimukset, odotukset ja haaveet oli riisuttu harteilta. Millään muulla kuin elämällä ja läheisillä ihmissuhteilla ei ollut siinä kohtaa merkitystä.

Liikuin luonnossa ja hengitin. Seurasin vuodenaikojen vaihtumista. Ja kun kevät saapui, koin löytäneeni luonnosta suurimman turvapaikkani. Tunsin valtavaa lohdutusta ajatuksesta, että vaikka kaikki kuolee aikanaan, luonto jatkaa elämää. Kevät tulee aina.

En palannut salille enää koskaan.

En, vaikka salikortti kuuluisi työsuhde-etuihini. Aikaa on kulunut neljä vuotta ja tuona aikana myös unelma eräoppaan tutkinnosta alkoi elää vahvasti.

Hullut Jakkupukunaiset liukulumisukseilemassa.

Suppailu on lempipuuhaani. Kesäpäivä kuluu helposti Itä-Helsingin saaristossa.

Vaeltamisesta innostuin jo vuosia sitten, ensimmäistä kertaa Pohjois-Norjassa vieraillessani. Silloin myös kohtasin ensimmäistä kertaa vuoria, joihin rakastuin välittömästi. Se henkeäsalpaava kauneus ja jylhät maisemat vain tekee niin nöyräksi. Vuorilta myös on tultava omin voimin takaisin. Salilla treenin voi aina jättää kesken jos ei huvita.

Satunnaisesti myös suppailu, lumikenkäily, hiihto, fatbiking ja esimerkiksi liukulumisukset ovat olleet aktiviteetteja, joista olen nauttinut suuresti.

Erä- ja luonto-oppaan koulutuksessa parasta on myös päästä liikkumaan aktiivisesti ulkona ja testaamaan eri lajeja.

Tähän mennessä olemme mm. soutaneet, meloneet, sauvakävelleet, suunnistaneet, vaeltaneet ja maastopyöräilleet. Talven tullen luvassa on toki myös hiihtoa, lumikenkäilyä ja retkiluistelua. Tulevaa harjoittelupaikkaani varten kävin myös kiipeilyn alkeiskurssin ja koitan kehittyä hommassa päästäkseni tulevaisuudessa jää- ja kalliokiipeilemään.

Pienin harppauksin tavoitteita korkeammalle.

Kalastuskin liikuttaa, jos minulta kysytään. Claudia nostamassa koulun verkkoja vesiltä.

Ensin en lämmennyt ja nyt jo suunnistus sujuu!

Olen innostunut ja nauttinut kaikista näistä liikuntamuodoista. Ei ole vain yhtä selkeää suosikkia, vaan haluaisin jatkossakin toteuttaa kaikkia niitä sopivassa suhteessa. Tunnen niiden kasvattavan peruskuntoani ja kestävyyttä. Liikuntamuodot tukevat kokonaisvaltaisesti hyvinvointiani ja vahvistaa voimiani juuri sellaisiin tilanteisiin ja toimiin, joita kehonliikkuvuuteeni käytännössä oikeasti kaipaa.

Enkä siis todellakaan nyt sano, että saliharrastus on VÄÄRIN ja KURAA. Se on todella hyvä tapa pitää itsestään huolta. Minulle se vaan ei ollut oikea vaihtoehto.

Tällä hetkellä itse haaveilen käveleväni tulevaisuudessa pitkiä pyhiinvaellusreittejä. Kaikenlaiset liikuntamittarit ja suoritusten seuraamiset olen jättänyt pois. En ole myöskään omistanut vaakaa enää vuosiin.

Elämä on liian lyhyt vain lihasten pumppaamiseen, joten suosittelen jokaiselle syvästi löytämään sen aidosti onnelliseksi ja terveeksi tekevän liikkumismuodon ja harrastukset.

Palaamisiin!

Outdoor-Marjo

Kommentoi