Kuva: Claudia Castelli

Uneton Nuuksiossa – viiden päivän vaellus ensilumen aikaan

13.11.2019 07:02 - Marjo Liikonen

Oli marras, tumma ja harras, kun Kiljavan eräopasopiskelijat pakkasivat rinkkansa, jakaantuivat kahteen ryhmään ja lähtivät ensilumien aikaan viideksi päiväksi vaeltamaan Nuuksion kansallispuistoon. Nauru raikasi järviylängöillä, mutta kyyneliltäkään ei tällä reissulla vältytty. Ikimuistoinen matka.

Marras tarkoittaa kuolemaa ja kuvaa kuluvaa kuukautta oikein osuvasti. Talvi tekee tuloaan hyvinkin väkivaltaisesti. Se kuihduttaa, jäädyttää, kovettaa ja tappaa. Kaikki kauneus ja kauheus peitellään pimeään harsoon jo aikaisin illalla.

Kulkiessamme reilun 60 km matkan Nuuksion maisemissa, pystyin havainnoimaan ympäristöäni tähän vuodenaikaan aivan eri tavoin kuin aiemmin. Jotenkin sitä on pelännyt pimeyttä enemmän kuin pitäisi. Kaupungin loisteputkien valossa kaikki ympärillä näyttää tuhat kertaa pimeämmältä ja harmaammalta, mitä se oikeasti on kun lähtee syvemmälle luontoon.

(kuva: Olavi Kaste)

Lähdimme maanantaina matkaan kauniissa auringonpaisteessa.

Ajankohta oli ainutlaatuinen siitäkin, että maassa oli havaittavissa nousujäätä ja sammaleen tekstuuri oli miellyttävän kohmeista astua. Rannoilla tuuli tuntui jäätävältä ja nosti kylmyysasteita huomattavasti.

Rinkassani oli jälleen n. 20 kg paino, joka tuntui täysin luontevalta kantaa. Mitään kipuja tai pahaa rasitusta en tuntenut rinkankantoon liittyen koko matkan aikana, josta olen todella onnellinen. Lempikohtiani retkeltä olivat ne aamun hetket, kun rinkka nostettiin jälleen selkään ja lähdettiin matkaan. Silloin tiesi, että seuraavat tunnit lämmittää varmasti.

(kuva: Olavi Kaste)

Joelin johdolla vaikka yli synkän virran.

Vaatetukseni vaelluksella oli erittäin optimaalinen, ei ollut kylmä eikä kuuma. Pakkaskeleillä on erittäin tärkeää, ettei hikoile liikaa tai pysähtyessä paha palelu on taattu. Sen sijaat vedet, ruuat, kosteyspyyhkeet, KAIKKI veti itsensä jäähän ja sulateltavaa riitti.

Päivät kuluivat siis erittäin hyvin. Teimme paljon havaintoja, nautimme luonnosta, hiljaisuudesta ja tutkimme niin kasvistoa kuin eläinten jälkiäkin. Löysinpä jopa komean hirvenhampaan, jonka sulloin rinkkaani tarkoituksena antaa se isäinpäivälahjaksi.

Haasteet alkoivat siinä kohti, kun saavuimme aina leiriin ja liikunnan lämpö lakkasi.

Vaatetta vedettiin lisää niskaan ja iltaleirissä pyrin hääräämään koko ajan jotain, jottei vilu pääsisi iskemään. Pystytin telttaa, hain pintavesiä, kokkailin, tiskasin ja hieroin kavereiden niskoja. Nuotiolla istuimme selät vastakkain, jolloin väliimme muodostui todella kova lämmöntunne.

Järvien jäätyessä pintavesien haalimiseksi hakattiin retkikirveillä reiät jäihin. (kuva: Olavi Kaste)

Upeita auringonlaskuja (kuva: Olavi Kaste)

Ja vaikka illalla kuinka kroppaa väsytti, oli juostava pieni lenkki ennen makuupussiin kömpimistä, jotta lämpöinen keho lämmittäisi myös pussin. Jos makuupussiin nimittäin kömpii kylmissään, on ihan turha odottaa pussin lämpenevän. Tankkasin energiaa, vedin lämmintä kerrastoa ja villapaitaa päälleni ja laitoin lämpöpullot pussiin valmiiksi. Oman makuupussini comfort asteet olivat kuitenkin vain -1 ja pakkasta oli parhaimmillaan -8 ja tuuli siihen päälle.

Lämpöä riitti noin vartin ajaksi, jonka jälkeen kroppa alkoi hohkaamaan kylmyyttään. Olo oli todella tukala, eikä unesta ollut tietoakaan. Koitin rauhoittaa mieltäni pysymällä vain paikoillani ja halaamalla lämpöpulloa teltassani. Pitkä lepoaika kuitenkin oli lepoa sekin, vaikkei rem-unta saavuttaisikaan.

Villen yöpymislook riippumatossaasn. (kuva: Claudia Castelli)

Olavin ja Sinnan loue-majoitus. (kuva: Olavi Kaste)

Aamut satutti.

Väsynyt olo ja öisistä tärinöistä aiheutunut energiavaje kulutti fyysisiä ja henkisiä voimavaroja. Vaatteidenvaihto pakkasessa teki tiukkaa. Ensitöikseni otin termarista kulauksen kuumaa ja tungin suklaata naamariin. Sen jälkeen piti vain alkaa touhuamaan ahkerasti, jotta saisi lämmöt heti käyntiin. Ensimmäisen puoli tuntia aamuisin olin hyvin hiljaista tyttöä. Nuotiolla lämmitetyt voileivät ja kahvi, sekä kavereiden olkaan taputukset ja aamuhalaukset antoi nopeasti virtaa ja taas oltiin hymy korvissa valmiina uuteen päivään.

Kouluttajan kanssa kävimme tarkasti läpi, miten seuraavat yöt sujuisi lämpöisemmin.

Ensisijaisesti oli tarkoitus keksiä ratkaisu, jolla olosuhteisiin sopimattomasta makuupussistani saataisiin lämmin. Viimeinen oljenkorteni tulisi olemaan kouluttajan herättäminen ja makuupussien vaihto kanssaan päikseen. Pitkällä vaelluksella ei ollut varaa useampaan unettomaan yöhön, koska väsymys nostaa palelua entisestään ja riskit jaksamisesta kasvaa.

Seuraavan yön nukuimme upeissa maisemissa Kämmenlammen laavulla. Asettauduin laavulle viiden hengen petiin keskimmäiseksi, jotta saisin vieruskavereista lämpöä. Makuupussini päälle aseteltiin vielä porukan untuvatakkeja päälle lämmittämään. Sain nukuttua muutaman tunnin, mutta muutoin kroppa veti jälleen tärinäaaltoja kuin kuumeessa ikään.

Kämmenlammen laavulla kelpasi valvoa. Sinna, Claudia ja Ville iltatoimissaan. (kuva: Olavi Kaste)

Aamu neljältä heräsin, kun hiiri rapisteli laavussamme ja -8 asteen pakkanen iski peitekerroksestani läpi. Laavulta oli kuitenkin niin hienoa ihailla kuun valossa kylpevää lampea ja tähtitaivasta, ettei valvominen vaivannut sen enempää. Aamuun lähdettiin jälleen iloisin mielin.

Pahoilta tapaturmilta vältyttiin, mutta toki jotain sattui ja tapahtui.

Yhden peukaloa paketoitiin kirveellä kurittamisen johdosta ja muutama joutui keskeyttämään reissun terveysongelmien vuoksi. Itse sain kaasusta jäähdytysnesteet läpi rukkasten ja jäätävä, äkillinen kipu valtasi sormenpäät vetäen ne kovaksi, valkoisiksi möykyiksi. Jonnan käsien välissä lämmitettyjen sormien särky lakkasi kuitenkin onneksi parissa tunnissa.

Kolmas uneton yö oli jo liikaa.

Olin saanut telttaani Tuulan unikaveriksi lämpöä lisäämään. Silti hetken torkahduksen jälkeen heräsin koko kroppa valtavassa krampissa. Liikkuminen oli vaikeaa ja kylmän tunne sattui todella. Kyyneleet alkoi valua, kunnes tajusin niiden kylmäävän poskia vain entisestään ja pyyhin ne pois. Aamulla Olavin kysyessä miten yö sujui, purskahdin jo itkuun. Tässä vaiheessa Olavi heltyi ja lupasi vaihtaa seuraavaksi yöksi muhkean talvipussinsa kanssani.

Siskonpedissä oli tiivis tunnelma Holma-Saarijärvellä. (kuva: Olavi Kaste)

Viimeinen yöpymisemme sijaitsi Holma-Saarijärvellä, jossa olikin jälleen mahdollisuus laavumajoitukseen. Viidelle hengelle mitoitettuun laavuun meitä änkesi kuusi tyyppiä ja minä jälleen keskelle. Olavin talvimakuupussi oli todellakin lämmin, mutta sen verran liian iso, että jälleen kerran tunsin kroppani edelleen vain hohkaavan kylmää.

Tunnelma oli tiivis ja Claudia ja Olavi painautui tiukasti kylkeeni, jolloin suorastaan tunsin lämpöpattereiden vaikutuksen. Nukahdin ja nukuin todella hyvin, kunnes heräsin, että oli KUUMA. Vähensin yhden kerroksen vaatetta ja nukuin aina siihen asti, kunnes kuulin Kimmon tekevän jo tulia laavumme eteen. Voi mikä onnen aamu.

Pystyin tähän. Nautin tästä!

Viimeisen päivän vaelluksen kuljimme väsyneiden läppien ja naurun säestämänä. Pidimme tauon Takalan laavulla, jonka vieraskirjan tekstistä löytyi amerikkalaisen Bryanin liikuttava teksti kokemuksestaan Suomen luonnossa:

"On vain tässä ja nyt."

Tämä retki oli itselleni todella merkityksellinen.

Missään vaiheessa retken keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto itselleni. Hain retkeltä kokemusta ja oppia mielenhallintaan, selviytymiseen, ongelmaratkaisukyvyn kehittämiseen ja tiimityöskentelyyn vaativissa olosuhteissa. Sitä todellakin sain ja ylitin itseni täysin.

Suuret kiitokset mahtavalle porukallemme sekä kouluttajillemme Joelille ja Keijolle.

Toinen heistä on erittäin sympaattinen ja kokenut retkeilytoimittaja ja kartantekijä, toinen tiukka ja selkeä armeijan komentaja, herra everstiluutnantti. Näiltä kahdelta ammennetut opit ja koulutustyyli loivat täydellisen symbioosin ja olin heidän ryhmänvetoihinsa enemmän kuin tyytyväinen. Tällaisilla reissuilla ihmisiltä todella riisutaan se pienestä valittaminen ja oman edun tavoittelu, johon usein etenkin naisilla (itsellänikin) työelämässä saattaa helposti olla taipumusta.

Aamun sininen hetki öisen lumisateen jälkeen.

Olen myös valmiina lähtemään seuraavalle alkuvuoden vaellukselle.

Aion vuokrata lämpöisimmän talvimakuupussin mitä saa ja majoittua vähintään kolmen hengen yhteismajoituksessa, jotta lämpö on taattu.

Kotiin ajaessa Helsingin harmaa perjantairuuhka tuntui vieraalta. Kotipihassa radiosta kajahti Erinin ”Mä hiihdän”-kappale ja iso itku pääsi onnistumisen tunteesta, helpotuksesta ja ties mistä.

Kiitos kanssavaeltajille, joihin nojata pimeässä ja joiden kanssa kulkea valossa.

Jaksaa, jaksaa.

Marjo

Kommentoi