Mä haluan Prismaan ja mä haluan sushia!!!

18.12.2019 07:01 - Marjo Liikonen

On ollut päiviä, jolloin haluan hakata päätäni seinään ja huutaa perkeleitä pihalle, ravistella esimiestäni ja vetää itkupotkuraivarit heittäytyen hankeen. Tässä kohtaa on ollut hyvä kaivella taas esille niitä omia kipukohtia ja käydä niiden kanssa keskustelua.

Ei koostu kaikki päivät täällä vain kuvankauniista maisemista ja lumileikeistä. Haasteitakin on ollut.

Kun koulukaveri viestitti unohtaneensa lämpöpohjalliset kotiin ja hakevansa uudet Prismasta, tajusin miten helppoa on, kun käytännössä kaiken tarpeellisen tarjoava tavaratalo löytyy 20 km säteellä. Täällä ei löydy. Googlatessani myös lähimmän sushi-ravintolan sijaitsevan reilun 100 km päässä, tajusin miten koukussa voinkaan olla noutoruokaan.

Sushinpuute ei ole tiloista vakavin, mutta yllättävän ikävä mielentila kuitenkin. Etenkin huonoina päivinä olen kaivannut todella paljon kaupungin palveluiden äärelle.

Aikataulut täällä paukkuu ja ohjelmat muuttuu.

Duunien osalta viestintäkanavia on monia, eikä aina ole varmuutta mihin ryhmään tai meiliin napsahtaa mitäkin tietoa. Ulosannissa ja termistöissä on eroja, kertojasta riippuen.

Usein ei illalla nukkumaan mennessä ole vielä tietoa, missä pitäisi seuraavana päivänä olla ja mihin aikaan. Aamulla tulevan päivän ohjelmisto voi muuttua vielä muutamaankin otteeseen.

Kaltaiselleni prosesseihin tottuneelle tekijälle täysin uudenlaiseen menoon sukeltaminen on vaatinut sopeutumista.

Olen joutunut todella tarkoin pohtimaan, missä kohtaa pystyn tunnistamaan ne tekijät, jotka saavat hermoni kiihtymään hyvinkin nopeasti, toisessa kohtaa taas nielaisemaan palan kurkkuun ja jopa lamaantumaan pettymyksestä.

Opintovapaalla olen jo aiemminkin tehnyt parissa kohdassa itsetuntemuksen kannalta tärkeitä huomioita. Jotkin tilanteet vain eskaloituvat tunnetasolla hyvinkin hauraiksi tai vaikeiksi käsitellä, oli sitten työpaikka tai tilanne mikä tahansa.

Kun on viettänyt samankaltaisissa duuneissa, samankaltaisten ihmisten kanssa useita vuosia putkeen, on helppo osoittaa sormella aina vain itse työtä stressinaiheuttajana ja kipukohtien syntynä. On ollut todella herättävää huomata, miten omiin, tiettyihin triggeripisteisiin sohaiseminen kääntää saman tien sopan kiehumisasteet kovemmalle.

Kun kipukohtansa tunnistaa rehellisesti, on niitä myös helpompi käsitellä ja kehittää.

Oma temperamenttini ei ole välttämättä rauhallisimmasta päästä, enkä osaa mitään muita tapoja kuin olla rehellinen tuntemusteni suhteen itselleni ja muille. Mediatalon palavereissa olen tottunut ottamaan kipinää helpostikin, mutta todennut myös perään, että suoraviivaiset toimintatapani ovat myös osittain merkki luottamuksen ilmapiiristä.

Turvallisissa konflikteissa on myös aina mahdollisuuksia uusiin näkökulmiin. Jos kaikki aina vain nyökyttelisivät myötäilevästi, eivätkä uskaltaisi sanoa omia mielipiteitään, ei mikään koskaan muuttuisi. Hyvä muistisääntö on myös, että asiat riitelevät, ei ihmiset.

Ja koska kaikki muut persoonat ovat jo varattuja, en voi olla muuta kuin oma itseni.

Blissin esimieheni kannusti käyttämään meille suotua kommunikaation lahjaa, jos jotain epäselvyyksiä tai ketutusta ilmenee. Ja minähän käytin sitä. Osittain verbaalisin keinoin ja osittain naamastani loistavalla ”katseeni kertokoon, mitä mieltä minä tästä nyt olen”-ilmeellä. Ja kun epäselvyydet ja mielipahat oli käsitelty, ei niitä ollut tarvetta puida sen enempää vaan seuraavaan päivään lähdettiin jälleen puhtailla hangilla.

Epävarmuus on heikoin lenkkini.

Olen tottunut vuosia siihen, että tiedän mitä teen. Osaan hommani ja olen yleensä se, joka jeesaa muita. Eräopaskoulussa ja harjoittelussa löydän itseni tilanteista, joissa en ymmärrä sanaakaan aiheesta tai osaa toimia lainkaan itseohjautuvasti. Ja se, jos mikä aiheuttaa stressiä, vahvaa epämukavuutta, häpeääkin.

Huomaan jännittäväni ihan hirveästi. Tekee koko ajan mieli kysellä ja varmistaa asioita uusiksi. Uuden oppiminen vaatii tällä iällä myös huomattavasti toistoa ja kaikki ei todellakaan jää kerrasta päähän.

Kaikki tuntuu paskalta ja vahva hylkimisreaktio nousee pintaan. Kunnes tulee se onnistumisen tunne.

Ennen ensimmäistä vedettävää asiakaskeikkaa vatsassa kiersi ja tuskanhiki nousi pintaan. Kiukutti ja teki mieli ottaa jalat alle. Onneksi työkavereina on osaavia ja supermukavia opaskavereita. Asiansa täydellisesti osaavan kollegan kyljessä oli helppo rohkaistua itse mukaan toimintaan.

Ja kun asiakas aktiviteettinsa jälkeen puhkui intoa ja iloa omasta onnistumisestaan, kiitteli hyvästä ohjeistuksesta ja tsempistä, tajusin todellakin miksi pomomme kuvailee tätä ”itsensä ylittämisen bisnekseksi.”

Myös kiire voi pilata päiväni.

Joskus pelkkä kiireen tuntu tai sen mahdollinen uhka, riittää jo käynnistämään juokse tai kuole-rattaistoni. Tässä kohti omaa ohjautuvuuttani helpottaa monesti asioiden palastelu ja jäsentäminen vaiheittain.

Kun hirveä määrä To do:ta on pään sisällä sekasortoisena sotkuna, on vaikea saada mistään kiinni ja ahdistaa. Selviytyäkseni olen alkanut laatia ihan paperille tai puhelimeen työlistan mitä teen missäkin kohti. Jos hommat näin jäsenneltynäkin vielä näyttää epätoivoiselta, pitää sanoa ei ja pyytää apua.

Etenkin jos kiireisenä aikana kalenterinsa täyttää yli 80 %:sti on satavarmaa, että pakka vain hajoaa jossain vaiheessa. Apua on parempi pyytää ajoissa kuin liian myöhään.

Jokaisessa työ- tai opiskelupaikassa joutuu tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Ja todellakin monenlaisia työntekijöitä tarvitaan. Kaikilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Olen ollut parissakin koulutuksessa, jossa henkilöstön jäseniä on personoitu milloin värien, sanojen ja kirjainyhdistelmien mukaan. Itseäni on luokiteltu esimerkiksi tehokkaaksi suorittajaksi, puna-keltaiseksi ja päälliköksi. Kaikki nämä ”diagnoosit” ovat pitäneet sisällään vahvuuksia, mutta myös tunnistettavia miinuspuolia.

Tällaiset koulutukset auttaa huomioimaan ja ymmärtämään myös työkavereiden käytöstä. On huomattavasti helpompaa toimia ryhmässä ja suhtautua työkavereiden toimintatapoihin, kun on perillä millaisen persoonan kanssa on tekemisissä.

Koulukaverini, Pyhän kämppikseni Claudian kanssa meillä alkaa olemaan jo sen verran yhdessä vaellettuja kilometrejä, että Claudia tietää mistä naruista vedellä kanssani.

Kun huonon päivän jälkeen totesin Claudialle, että taitaa olla parempi kävellä kotiin 8 kilometrin matka päästelläkseni höyryjä pihalle mieluummin ulkona kuin kimppakämpässämme muiden murheeksi, totesi Claudia sen olevan ok.

Tosin hän suositteli ensin ostamaan suklaapatukan. Patukansyönnin jälkeen hän tiedusteli, halusinko vielä kävellä vai tulisinko kyytiin.

Nousin kyytiin.

Tsemppiä kaikille loppuvuoden puristuksiin!

Marjo

Kommentoi