Kuva: Hannele Penson

Suomi on maailman kaunein maa – ja muita oivalluksia

01.01.2020 07:04 - Marjo Liikonen

Viimeinen harjoitteluviikko Pyhällä on pyörähtänyt käyntiin. Oppeja, oivalluksia ja kokemusta on karttunut paljon. Helppoa ei ole todellakaan ollut, mutta jokainen vastatuuleen tarvottu ylämäki on opettanut pärjäämään. Rakkaus ja arvostus kotimaatani kohtaan on myös vain noussut.

”Tämä on maailman kaunein paikka, jossa olen koskaan käynyt.”

Näin totesi australialainen mies, joka saapui Pyhän Tajukankaalle kiipeilemään teini-ikäisen poikansa kanssa. Monesti tällaiset lausahdukset saattavat kuulostaa vain mairealta small talkilta, mutta sitä se ei tässä tapauksessa ollut.

Mies oli aidosti haltioissaan edessään kohoavasta jääputouksesta ja lumisesta maisemasta. Jopa niin haltioissaan, että huomasin hänen silmissään kimmeltävän muutaman kyyneleen. Isä ja poika puhkuivat intoa kiipeillessään, ja jääseinän huipulta nähdyt maisemat aiheuttivat myös spontaaneja riemunkiljahduksia.

Pyhän upea maisema. (kuva: Hannele Penson)

On tuntunut mahtavalta, että pystymme tarjoamaan tällaisia elämyksiä ja itsensä ylittämisen kokemuksia asiakkaillemme.

Viedessämme Hong Kongista  Suomeen saapuneen perheen lumikenkäretkelle, keskustelin perheen isän kanssa paljon Suomen puhtaasta luonnosta. Hän myös oli silminnähden liikuttuneessa tilassa lumivalkeassa, hiljaisuuden ympäröivässä luonnossa.

Työpäivät Kiinassa ovat kuulemma hyvin pitkiä ja käytännössä elämä kuluu suurimmaksi osaksi ruuhkaisessa kaupungissa kiireen keskellä. Mies kertoi, että aina lomillaan he haluavat päästä luontoon. Tämä oli heidän ensimmäinen, muttei varmasti viimeinen Suomen matkansa.

Ennen matkaansa mies oli kärsinyt pitkään epämääräisistä flunssaoireista ja hengitysvaikeuksista. Täällä hän koki ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyvänsä hengittämään kunnolla ja myös flunssaoireet olivat parantuneet. Heidän pienet tyttärensä saivat kokea tosielämän Disney-prinsessa hetkensä syöttäessään kuukkeleita kädestään ja hangessa hypähdellen. Valloittava perhe!

Kiipeilyretkellä Posion Korouomalla.

Aina kaikille lumessa tarpominen ei kuitenkaan osoittaudukaan helpoksi hommaksi.

Lunta on paljon. Jos lumisiin olosuhteisiin ei ole tottunut, ei ole itsestäänselvyys, että hangessa eteneminen tai jäällä kiipeäminen kävisi kuin itsestään.  Jotkut asiakkaat joutuvat tekemään todella paljon töitä itsensä kanssa eteenpäin päästääkseen.

Tilannetaju ja tunneälyn merkitys oppaan työssä todella korostuu täällä.

Kiinalainen nainen kertoi edelliskerran kiipeilykokemuksensa Kiinassa olleen lähinnä katastrofi. Häntä oli pelottanut, itkettänyt, paleltanut ja olipa hän menettänyt kaksi varpaankynttäkin koitoksessa. Jääkiipeily Posion Korouomalla oli kuitenkin hänen suuri haaveensa, ja hän oli päättänyt lähteä yksin Blissin kiipeilyreissulle, muiden matkatovereiden jatkaessa jo kohti Helsingin kulttuurielämyksiä.

Asiakkaan tsemppausta Korouoman Jaska Jokunen -putouksella.

Kiipeämisvaiheessa kannustimme ja ohjeistimme naista pääsemään ylös asti. Kyynelistä, kivuista tai kylmyydestä ei ollut tietoakaan. Alas huipulta laskimme nauravan ja onnellisen asiakkaan, joka huokui onnistumisen iloa ja kiitollisuutta.

Mieletön mimmi! Arvostin suuresti uskallustaan ja jatkoimmekin kokemustemme jakamista vielä Instagrammin puolella retken päätyttyä.

Jotkut asiakkaat ovat vuodattaneet kyyneliä pettymyksestä ja pelosta.

Joku on kadottanut tasapainonsa mäkeä ylös lumikenkäillessä ja tarvinnut paljonkin apuja ylös pääsemiksi. On nosteltu, työnnetty, vedetty ja tsempattu jatkamaan.

Jääseinältä on haluttu laskeutua nopeasti alas korkeanpaikan kammon takia. Alhaalla on kuivattu kyyneleitä, tartuttu olkapäistä ja hellän päättäväisellä katsekontaktilla vakuuteltu, että seuraava kierros menee paljon paremmin.

Jos näkee asiakkaan olevan pettynyt tai hädissään, tulee ainoaksi, omaksi tavoitteeksi saada päivä pakettiin niin, että lopussa asiakas kuitenkin hymyilee onnellisesti. Ja kun niin käy, on kaikilla varmasti erittäin hyvä mieli. Pääosin kaikki asiakkaamme ovat olleet todella mukavia ja heidän kanssaan on ollut oikeasti kivaa.

Jääkiipeilyä Pyhän Tajukankaalla. (kuva: Claudia Castelli)

Olen oppinut tekemään asioita, jotka yleensä on tehty puolestani vedoten ”et sä pysty siihen”- väittämään.

Fysiikka on ollut koetuksella. Täällä ei liiemmin eritellä naisten ja miesten duuneja, eikä välitetä, oletko ruumiinrakenteeltasi pieni vai suuri. Lähtökohta on se, että kaikki pystyvät tekemään kaikkea.

Olen rämpinyt umpihangessa lumivyöryalueella sähkökeloja ja letkuja raahaten, lumen ulottuessa reisiin asti. Ahkio täynnä painavia rautalapioita on kulkeutunut tunturia ylös ja alas mukanani. Painavia fillareita on kuormattu peräkärry täyteen ja purettu kuormia.

Hienoa huomata, mihin kaikkeen kroppa kyllä pystyykin. Ei sillä, reidet on olleet hapoilla ja vapaahetket ovat menneet useimmiten palautumiseen. Jalkani näyttävät dalmatialaisilta, koska ovat täynnä pieniä mustelmia. Olen syönyt isoja ruoka-annoksia ja aina mahdollisuuden tullen tankannut lisäenergiaa suklaasta ja energiapatukoista.

"You can do it!" (kuva: Claudia Castelli)

Olen korjannut itse autoni!

Auto on käynyt penkassa pari kertaa ja edellisen kerran jäljiltä, autoni radio ja osa valoista pimeni. Koska lähin korjaamo sijaitsee n. 45 km päässä, ei ollut vaihtoehtoa kuin selvittää homma itse.

Koulukaverilta Kaljupeteltä sain hyvät ohjeet ja kämppikseni Markku tuli tilanteen viralliseksi valvojaksi, jotten ainakaan rikkoisi mitään enempää. Kaikki tällaiset autohuollot ym. on yleensä hoitanut isäni tai veljeni. Vaikkei kyse ollutkaan suuremmasta jutusta kuin sulakkeiden tarkistuksesta ja vaihdosta, koin erittäin suurta ylpeyttä soittaessani isälleni, että auto on nyt kunnossa ja IHAN ITSE KORJASIN.

Olen huomannut, että pidän sittenkin muiden kanssa asumisesta!

Olen asunut vuosia yksin ja ajatus siitä, että pitäisi jakaa Netflix ja oma koti jonkun kanssa, on tuntunut kieltämättä hyvin kammottavalta. Täällä olen nauttinut siitä, että nukahdan puheensorinaan, saan jaettua päivän kuulumiset ja sipsipussini jonkun kanssa ja aamukahvilla on juttuseuraa.

Meillä on ollut todella kiva kommuuni Claudian, Markun ja avovaimonsa Marin ja koiransa Roudan kanssa. Jutut menevät yksiin ja kaikki korjaavat jälkensä kyllä pois ja kunnioittavat toistensa lepoaikoja. Tulee oikeasti aika iso ikävä näitä tyyppejä!

Viimeiset viikot olemme asustaneet viehättävässä Mummolan talossa, jossa keväisin toimii latukahvio.

Paikka on nimensä veroinen.

Jään kaipaamaan myös lunta.

Vaikka kotona odottaakin kaikki läheiset ja Ruuti, tiedän jo nyt Etelän pimeän ja märän kelin iskevän vasten kasvojani isosti. Nyt täytyy vain toivoa, että lumisateet seuraisivat perässäni kotia kohti.

Ja voi Pyhä. Me tulemme varmasti tapaamaan jälleen.

Marjo

Kommentoi