Selvisin selviytymisretkestä! Ainakin melkein...

12.02.2020 07:02 - Marjo Liikonen

Koska Etelä-Suomen lumitilanne on häpeällisen huono, emme ole päässeet suunnitelmien mukaisesti harjoittelemaan hiihtovaellusta. Jotain kehittävää retkeä kuitenkin kaipasimme, joten kouluttajamme päätti kokeilla vuosikurssimme kohdalla jotain uutta. Nopealla aikataululla syntyi suunnitelma survival-tyyppisestä retkestä Teijon kansallispuistoon.

Retken tarkoituksena oli selviytyä luonnossa niukalla ravinnolla avomajoitteissa nukkuen. Ravinnoksi meille annettaisiin kouluttajien suunnittelemat ruoka-annokset, joita todellisuudessakin olisi saatavilla luonnosta tai joita voisi löytyä autiotuvilta.

Matkaan lähdettäisi tiistaiaamuna ja paluu tapahtuisi torstai-iltapäivällä. Tiistaina kotona saisi tankata tarvitsemansa aamupalan, mutta lounaasta keskiviikon iltapäivään asti olisimme kouluttajien suomien eväiden varassa. Keskiviikkoiltana saisimme alkaa syömään oman mielemme mukaan, jotta varmistetaan että kaikki ovat torstai-iltapäivään mennessä reippaita ja ravittuja turvalliseen ajomatkaan kotia kohti.

Majoitteena saisi käyttää pressuja, tarppeja, louetta yms ratkaisuja. Teltat olivat kielletty.

Niukkaa settiä.

Ei kuulosta edes pahalta, eihän?

Kun sitten näin suunnitellut ruoka-annokset kalorimäärineen, jouduin toteamaan kouluttajalle, että migreenitaustaisena ajatus verensokerin laskusta hirvittää. Totesimme, että tämän takia on turha ottaa riskejä ja saisin tankata lisäenergiaa. Tiedän kyllä nimittäin todella, mitä yhdistetty aliravitsemus ja rasitus kohdallani tarkoittaisi.

En halunnut pilata kenenkään retkikokemusta sillä, että minut jouduttaisi kantamaan metsästä. Ei tarvitse pelleillä, tiedän jo ne rajani tämän asian suhteen. Tungin taskuihini taateleita ja energiapatukoita, joilla laskin saavani 300 kilokaloria lisää, kouluttajien tarjoaman 620 kilokalorin lisäksi.

Ryhmämme Kaitsu, Kaljupete, Ville ja Olavi. Eli Boyz and The Queen (Kyllä, minä keksin ryhmän nimen.)

Tiistain vaellus sujui oikein reippaasti.

Jakaannuimme pienryhmiin. Viiden hengen ryhmässämme sain edustaa yksin naissukupuolta. Vaikka olenkin ketterän reipas kulkija, sain todella tehdä töitä pysyäkseni äijien perässä. Itselläni kun on kuitenkin hieman lyhyempi tuo askelväli kuin melki pari metriä korkeutta omaavalla Kaljupetellä.

Kauniin aurinkoisessa pakkaskelissä oli mahtava kulkea pitkin pitkospuita ja ihastella maisemia. Lounaaksi keiteltiin palat haukea ja illalliseksi saimme jakaa kahteen pekkaan hernekeittopurkin. Samalla harjoiteltiin taitoa taikoa purkista risukeitin.

Kelit ja maisema kohdallaan.

Kohmeisia karpaloita löytyi vielä vaikka kuinka paljon.

Meidän majoitehan oli aika komea ilmestys.

Yhteen lyötiin kaksi louetta ja kaksi tarppia. Maja oli suuri ja suojaisa viidelle hengelle.  Mukana oli lainattu talvimakuupussi, jota muhkeampaa saa hakea.

Kömmin pussiin tähtitaivasta ihastellen ja nukahdin mukavaan lämpöön kello kymmenen maissa.

Rakennuspuuhissa.

Tiedättekö sen tunteen, kun heräätte painajaiseen ja toteatte sen olevan vain unta?

Itselle kävi juuri niin, paitsi että painajainen olikin totta. Kello 23.11 sätkähdin pystyyn huutaen täysiä ”Mitä helvettiä?!”

Näin unta nukkuvani taivasalla ja olevani aivan jäässä. Hetken aikaa tuijotin öistä taivasta ja tajusin sen olevan totta, olin todellakin jäässä. Pakkanen oli kohonnut 11 asteeseen ja tuuli tuntui makuupussin läpi ja kurkku karhealta. Olavi oli luisunut kaltevalla pohjalla kauemmas viereltä ja muut ukot tuhisi tyytyväisinä nurkissaan. En kehdannut millään herättää heitä vaan koitin jatkaa jäätäviä uniani. Eihän siitä mitään tullut.

Yö meni täristen ja aamulla oli riutunut olo.

Kouluttajamme Keijo kävi tarkistamassa aamun tunnelmat ja totesi leikitellen, että ”Niin se vaan on ensimmäinen päivä hirressäkin se vaikein.”

Aamu oli tosi vaikea. Energiavaje tuntui siinä kohti, ettei tuntunut olevan voimia edes sulloa makuupussia takasin suojapussiin. Kaljupete sen sitten sulloi. Ylös noustessa huippasi pirusti ja alkoi oksettaa. Tungin aamiaisen naamariin ja hetken päästä olo oli taas ok.

Eikun menoksi.

Peräkammarissa tuulelta suojassa.

Keskiviikon meininki olikin sitten erilainen.

Energiavaje ja huonot yöunet tuntui kaikilla. Ukot alkoivat huojua rinkkoineen pitkospuilla siihen malliin, että oli parempi napata glukoosipastilleja naamariin. Matkaa kuljettavana oli kuitenkin 15 km ja lounasta luvassa oli vasta klo 14 jälkeen.

Heitin lipat jäisellä kalliolla ja löin ranteeni. Jäin maahan makaamaan huutaen ”Menkää vaan. Jättäkää minut tänne, kun en kellekään haluu vaivaks olla!”.

Kaljupete nosti niskasta ylös ja matka jatkui. Hiljaista porukkaa kyllä oli. Itse en keksinyt mitä ajatella, saati mistä keskustelisi ääneen. Porukka totesikin, että normaalisti me eniten äänessä olevat olimme juuri nyt niitä hiljaisimpia.

Kaljupete ottaa lepiä.

Lounaspaikalle saavuttua kyhäsin trangiani kasaan ennätysnopeudessa ja iskin tulille riisit kiehumaan.

Voin kertoa, että koskaan ei ole valkoinen, suolattu riisi maistunut ja tuoksunut niin hyvältä.  220 kilokaloria tarjoileva annos antoi ihan mielettömästi voimaa, vei aivosumun mennessään ja palautti keskustelukyvyn. Iltaleiriin painettiin sellaista tahtia, että vaikka ryhmämme oli lähtenyt aamulla matkaan viimeisenä, saapui se iltaleiriin ensimmäisenä.

Illalliseksi saikin sitten jo kokata mitä tykkäsi.

Alkupalaksi imaisin snickersin ja iltaruuaksi kikhernepastaa nyhtöpossulla. Iltanuotion jälkeen marssin majaamme ja asetin petini keskelle sitä. Sovittiin, että Ville ja Kaljupete tekisivät petinsä tiiviisti viereeni, jotta välissään olisi Liikosen lämmintä nukkua.

Nukahdin klo 21 majamme keskelle, enkä ollut havahtunut kun jätkät olivat saapuneet sinne tekemään petejään. Yöllä kävi kova tuuli, joka vaihtoi suuntaa. Jossain vaiheessa heräsin, kun hirveä puhuri painoi suoraan majaamme sisään lyöden lumipyryä kasvoilleni. Jonkun kirosanan päästin, mutta sammuin uudelleen saman tien.

Kouluttajamme antoi meidän nukkua klo 8 asti. Ja minähän nukuin sen 11 tuntia.

Keskellä oli lämmin nukkua ja aamulla virtaa oli taas kuin pienessä kylässä. Tosin särki päätäkin. Matka jatkui lounaan kautta takaisin parkkipaikalle.

Ja vaikka selviytymisen piti päättyä siihen, jatkuikin se aina kotiin asti.

Olimme saapuneet Teijoon Claudian autolla, jossa nyt paloi moottorivalo. Ensin huoltoasemalle selvittelemään millainen jäähdytinneste autoon sopii. Saimme valon sammumaan.

Seuraavaksi matkalla pyyhkijä teki oikosulun ja jäi sojottamaan keskelle kuskin näkökenttää. Auto tiensivuun, konepelti auki ja pyyhkijän osat takaisin paikalleen. (Aletaan Claudian kanssa olemaan kohta ammattilaisia autonkorjaamisessa!)

Matkalla päänsärky vain paheni ja lääkkeestä huolimatta alkoi saamaan migreenin piirteitä. Ikkuna auki ajoimme kohti Kaaren kauppakeskusta, jonka sushibuffet houkutteli. Kaaressa tuli sitten jo oksennuskin.

Liikosen Liikematkoilla sattuu ja tapahtuu, mutta huolto pelaa.

Kädet autonrasvassa, oksennus suupielessä, tukat takussa, likaisissa maastovaatteissa sitten saavuimme kauppakeskuksen ravintolaan, näyttäen lähinnä kodittomilta urheilullisten ulkoilijoiden sijaan.

Perjantai menikin sitten palautuessa niin reissusta kuin migreenistä. Tässä vaiheessa kirosin omaa tyhmyyttäni, että olisi vain pitänyt tankata ruokaa suosiolla enemmän.

Erittäin hyvä ja opettavainen reissu siis kaikin puolin. En silti mitenkään olisi selvinnyt ilman meidän ryhmää.

Kiitos Kaljupetelle, Kaitsulle, Villelle ja Olaville! Best boyz!

<3 Marjo

Kommentoi