Kaikkien aikojen ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen FINLANDIA HIKE!

26.02.2020 07:01 - Marjo Liikonen

Sateisen harmaana, helmikuisena viikkona selasin Helsingin kotini sohvalla kyllästyneenä Facebookia. Uutisfeedissäni vilahti tapahtuma nimeltä Finlandia Hike. Kyseessä oli entiseen kotikaupunkiini Lahteen , Finlandia-hiihdon tilalle kaavailtu varjotapahtuma, jossa tarkoituksena olisi patikoida alkuperäistä hiihtoreittiä myötäilevä matka läpi. Kyllähän se nyt herätti kiinnostuksen!

”Päätimme vetäistä reippaan 35km ja 15km ulkoilulenkin peruuntuneen Finlandia Hiihdon kunniaksi 22.2.2020. Kaikki ovat tervetulleita viettämään päivää ulkoillen Salpausselän maastoissa!”

Tapahtuman puuhamiehinä toimi kolme lahtelaista kaverusta Mikko, Hermanni ja Timo, joiden tarkoituksena oli alun perin itsekin osallistua Finlandia-hiihtoon. Poikkeuksellisen huono talvi kuitenkin johti siihen, että historiallinen hiihtotapahtuma jouduttiin ensimmäistä kertaa peruuttamaan.

Pettymys niin osallistujille kuin lahtelaisillekin oli varmasti merkittävä.

Sitä suuremmalla syyllä täytyy nostaa hattua, että nämä kaverukset eivät jääneet sen enempää harmittelemaan tilannetta, vaan kehittivät tilalle mitä mainioimman idean varjotapahtumasta, joka saisi porukan liikkeelle. Tapahtuma rakennettiin käytännössä tyhjästä. Oli hienoa huomata, että lahtelaisella sisulla ja yhteishengellä oli mukaan saatu paikallisia yrityksiä ja talkoovoimia.

Viikon aikana seurasin Facebookin tapahtumasivulla käytävää suunnittelua ja keskustelua. Alun perin matkojen piti olla 50 km ja 15 km. Lopullisessa reittisuunnitelmassa jouduttiin kuitenkin poissulkemaan joitain alueita ymmärrettävistä syistä, kuten käytössä oleva ampuma-alue.

Täten lopullisiksi matkoiksi muodostui 35 ja 17 kilometrin mittaiset matkat.

Sääennuste oli surkea. Mutta koska kaapista löytyi asianmukaiset varusteet kuoripuvusta vedenpitäviin retkikenkiin, ei sää todellakaan ollut tekosyy olla osallistumatta 35 kilometrin matkalle.

Startti tapahtui lauantaiaamuna Lahden urheilukeskuksesta klo 8.

Paikalle oli saapunut arviolta noin 150 liikkujaa. Nopealla silmäyksellä porukasta pystyi hahmottamaan kilpakiiturit tiukoissa trikoissaan ja juomavöissään, sauvojen ja reppujen kanssa kulkevat patikoijat (joihin itse lukeuduin) sekä normaaleissa lenkkivaatteissa liikkeelle lähtijät. Osalla oli lenkkiseurana myös koirat mukana, mahtavaa!

Vaikkei kyseessä ollutkaan juoksutapahtuma, ilmeisesti suurin osa pitkän matkan kulkijoista veti täysillä tahdilla matkan läpi. Ensimmäinen maaliin saapunut oli ajassa 2 h 15 min. Mainittakoon, että hän on Suomen mestari suunnistuksessa.

Sade ei menoa haitannut.

Virallista ajanottoa tai seurantaa ei tässä tapahtumassa kuitenkaan ollut.

Toki tällaisissa massatapahtumissa meinaa iskeä pieni paine kilpailla ajasta, mutta monta kertaa olen jo todennut, että kaikenlainen liikunnan mittarointi ei vain ole minun juttuni. Sen takia pidin pään kylmänä ja painoin menemään omaan tahtiini. Minä olin tullut tänne patikoimaan, nauttimaan Salpausselän hienoista reiteistä ja raittiista ilmasta. En taistellut ajan kanssa.

Ainoa taisteluni korkeintaan oli äitini vastusteluita vastaan. ”No et varmaan lähe sinne tossa kelissä tollasta matkaa kulkemaan!” En ymmärrä missä vaiheessa tuo minut kasvattanut nainen oppii, että mitä enemmän hän jotain vastustaa, sitä varmemmin minä sen teen.

Taivaalta tosiaan satoi kaikkea mitä kuvitella saattaa.

Tuuli, satoi vettä, räntää, kissoja ja koiria, hyvä jos ei vampyyripygmejä. Ja toisaalta taas ilma oli hyvinkin raikas ja otollinen pitkän matkan kulkemiseen. Ja kun minä se vaan tykkään luonnossa rämpimisestä. Ne on niitä harvoja kohtia elämässäni, jolloin todellakin osaan elää vain hetkessä.

Tauotin 10 kilometrin välein, jotta olo pysyisi energisenä. Sateessa istuin kannonnokassa mussuttamassa karjalanpiirakkaa ja näytin peukkua ohi painaville patikoijille.

Evästauko.

Ikävä kyllä tuuli tai joku tihutyöläinen oli repinyt osan matkan reittiviitoista.

Ja niin siinä sitten pääsi käymään, että tyylilleni uskollisena harhauduin reitiltä. Pyörin pitkin pihoja ja ympäri ämpäri samaa isoa kenttää ja yritin hahmottaa mihin suuntaan matka jatkuisi. Tässä vaiheessa alkoi toden teolla ärsyttämään ja jollekinhan se paha olo piti päästä purkamaan. Puhelimen yhteystiedoista valitsin lahtelaisen ystäväni Susannan, jolle soitin kiukkupuhelun. Susanna itse on kovan luokan seikkailu-urheilija ja sai kiinni ikävästä tunnetilastani: keskeyttämisen pelosta.

Harmillisinta olisi nimittäin, etten löytäisi enää reitille takaisin ja pääsisi maaliin.

Silmissä kyllä siinti lähistöllä oleva bussipysäkki, mutta pettymys sinne talsiessa olisi kova paikka. Susanna rauhoitteli, kannusti ja jopa tarjoutui etänä auttamaan reitille takaisin suunnistamisessa. Maastot kun olivat itselleni vieraat ja reitin kartta ei ollut kuitenkaan suunnistuskartan mukainen.

Noh, lopulta löysin kuin löysinkin takaisin reitille ja harmistus oli tiessään.

Aikaa kului hukkaan turhaan pyöriessä noin tunti, lisäkilsojakin tarttui matkaan kolme sekä jalkapohjaan komea rakko.

Neljältä pääsin maaliin. Maalissa vastaanottamassa oli yksi järjestäjistä, Mikko. Mikon kanssa vaihdettiin päivän positiiviset fiilikset ja sain käteen diplomin. Olo oli hyvävointinen ja reipas. Märissä vaatteissa juoksin vielä parkkipaikalle, jossa isoveli ja veljenpojat olivat vastaanottamassa tätiä tuoreen kahvin kera.

I did it!

Ihan huippu päivä, joka osoitti reipasta yhteishenkeä ja positiivista fiilistä kaiken sen kuran keskellä.

Tällaista toimintaa ja luontoliikuntaa kaivataan enemmän! Salpausselän mahtavat maastot on omiaan tarjoamaan luonto- ja liikuntaelämyksiä ihmisille.

HYVÄ LAHTI! Toivottavasti ensi vuonna uudestaan!

Marjo

Kommentoi

Uusimmat