Elämäni järvi – vanhoja ja uusia muistoja kokemassa

04.03.2020 07:03 - Marjo Liikonen

Lapsuusmaisemissani suurta osaa näyttelee pieni järvi parin kilometrin päässä vanhemmiltani. Tämä järvi pitää sisällään paljon erilaisia muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Järven rannalla on rakastuttu ensimmäisen kerran ja onpa sieltä naarattu ruumiskin päätynyt uniin asti. Tänä talvena tuo järvi onnistui myös luomaan uusia kokemuksia!

Oriharon järvi sijaitsee Kärkölässä ja sen rantaviivan pituus on noin viisi kilometriä. Vesi ei ole sieltä kirkkaimmasta päästä eikä pohjakaan se pehmeähiekkaisin, mutta lapsena se oli maailman paras järvi. Lämpiminä kesäpäivinä sinne oli helppo hurauttaa nopeallekin uintireissulle.

Vilkkaassa tyttölapsessa vain oli aika vahtiminen rannalla.

Isäni kertoman mukaan, 3-vuotiaana autosta ulos päästessäni, olin suorilta jaloin juossut isoveljieni perässä laiturille ja täysin ilman minkäänlaisia jarruja ja ymmärrystä vaarasta, molskahtanut laiturin päästä suoraan järveen. Onneksi myös isäni on sieltä vikkelämmästä päästä ja sai hyvin nopeasti tarrattua minut vedestä ylös.

Muutaman vuoden päästä rannalle kuljettiinkin jo omatoimisesti fillaroiden. Yksin ei rannalle ollut lupaa mennä vaan mukana oli aina joko veljet tai naapurin lapsia. Rannalla käytiin parhaimmillaan joka kesäpäivä. Aina siihen asti, kun kyliltä kuului kummia.

Leirikeskus Kalliopirtti Oriharon rannalla.

Naapurinpojat olivat uintiretkellään löytäneet järvessä kelluvan ruumiin.

Ala-asteikäisessä tyttölapsessa tämä luonnollisesti aiheutti kauhua. Etenkin kun mielikuvitus ja kylillä liikkuvat huhut ruumiista lisäsivät epätietoa. Oliko joku hukkunut vahingossa vai oliko joku tapettu? Villeimpien huhujen mukaan ruumiista olisi löytynyt pistojälkiä, saksista ehkäpä? Oliko kylillä liikkuneella vankikarkurilla kenties jotakin tekemistä asian kanssa?

Naapurintyttöni Miia tosin otti asian hyvinkin kevyesti. Lankapuhelinkeskustelumme ruumiinnaarausta seuraavana päivänä meni jotakuinkin näin:

Miia: ”Lähdetäänkö Oriharoon uimaan tänään?”

Minä: ”No ei todellakaan lähdetä! Etkö sä oo kuullut, että sieltä löytyi se ruumis??”

Miia: ”Niiiiiiiin…no mutta eihän se nyt siellä enää ole!”

En varmuudella muista, mikä lopulta oli tuo ruumiin selvinnyt kohtalo. Hatara ajatus on, että kyseessä olisi ollut pk-seudulta kotoisin oleva nainen, joka oli edellisenä talvena hukkunut jäihin ja noussut kesällä pintaan.

Kuvamuistoja riparilta vm. -99

Vuodet vierivät ja teini-ikäisenä rannasta tuli myös nuorison kohtaamispaikka.

Yleisen uimarannan vieressä sijaitsi seurakunnan leirikeskus Kalliopirtti, jossa pidettiin myös rippileirit. Kun ikäluokkamme ensimmäinen ryhmä vietti ripariaan, loput meistä saapuivat iltaisin rannalle nähdäkseen vilauksen kavereistaan tai päästääkseen vaihtamaan kuulumisia ojanvarressa.

Minä se tuijottelin ihastellen leirikeskuksen laiturilla kitaraa soittavaa poikaa.

Uin lähemmäs laituria ja pääsin lirkuttelemaan aina siihen asti, kunnes joku riparin isonen huomasi ja hääti pois rannasta. Ahkerat uintireissut juttutuokioineen kuitenkin tuotti tulosta ja kun oli omien rippijuhlieni aika, ajoi tämä samainen poika mopolla kirkon pihaan valkoisen ruusukimpun kera. Ja niin hänestä tuli ensimmäinen poikaystäväni.

Täydellinen luistelujää!

Talviaikana samaisella järvellä viihdyttiin välillä jääradalla ajaen.

Isoveljet ja naapurit tekivät järvelle radan, jossa sitten kaasuteltiin jo parhaat päivänsä nähneillä Ford Escorteilla ynnä muilla menopeleillä. Muistanpa eräänkin kerran kun rataa aurannut traktori vajosi osittain rantajäihin ja sen ylös saamisessa oli aika homma. Jossain vaiheessa jääajo kuitenkin kiellettiin, ja homma loppui siihen.

Käynnit järvellä harvenivat vuosi vuodelta.

Kuitenkin tänä talvena viikon sisällä olen vieraillut järvellä jo kahdesti. Harvinaislaatuinen, lumeton, kirkas pakkassää sai aikaan sen, että järvelle muodostui tasainen, noin parinkymmenen sentin teräsjää. Sain idean lähteä järvelle luistelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ja koska ei ole fiksu ajatus lähteä järvenjäille luistelemaan yksin, lähti isäni mukaan pilkille. Näin saimme molemmat pidettyä toisiamme silmällä omien puuhiemme lomassa.

Pakkasta oli nelisen astetta, mutta koska ilma oli lämpenemään päin, kumahteli jää kovaa ja korkealta. Ääni oli kuin jostain avaruusseikkailuleffasta laserpyssyineen. Vaikuttava, pelottavakin.

Iloinen pilkkikaveri.

Onneksi vanhempani keksi myös kertoa, että leirikeskuksessa on nykyisin sauna- ja talviuintimahdollisuus maanantai-iltaisin.

Opintovapaassa on ollut myös se hyvä puoli, että se on mahdollistanut arkena vierailut vanhempieni luona. Niinpä maanantai-iltana löysin itseni nostalgisissa tunnelmissa Kalliopirtin saunan lauteilta. Saunojia oli niin omalta kylältä kuin kauempaakin.

Parissa päivässä jäät olivatkin jo taas pehmenneet ja laiturilta pääsi uimaan pidempiäkin vetoja. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun talviuin Oriharossa.

Oli kyllä ihan parasta!

Niin itse uinti kuin paikan tunnelmakin juttutuokioineen. Siellä olisi viihtynyt vaikka koko illan, mutta viidennen uintikerran jälkeen totesin, että ehkä pitää tästä jo kotiinkin päin lähteä.

Ihanteelliset puitteet talviuintiin.

Mutta niin vain onnistui viikon aikana tuo elämäni järvi tarjoilemaan uusiakin kokemuksia.

Ja ensi kesälle onkin taas uusia suunnitelmia luvassa: nimittäin retki sup-laudalla järven läpi!

Marjo

Kommentoi