Kuva: Niina Aaltio

Joskus sitä vähän eksyy murehtivaan mieleensä.

11.03.2020 06:40 - Marjo Liikonen

Hetken aikaa olo on tuntunut hieman hauraalta. Olen viettänyt niin paljon aikaa pohjoisessa, metsissä ja maaseudulla, että oma koti Helsingissä on alkanut tuntua vieraalta. Tunnun käyväni tuulella ja olevani irrallaan. Enkä oikein tiedä, missä olisi hyvä.

Veikkaan, että olen vahvasti alkanut tiedostamaan sen, että nyt on kevät. Ja kevään jälkeen tulee kesä, joka tarkoittaa myös töihin paluuta. Tilanne on alkanut realisoitumaan myös siten, että olen tavannut työtovereita, pomoani ja vieraillut työpaikallani. Ja se on ollut siis ihan mukavaa. Pidän työpaikastani kyllä todella.

Missä sitten mättää?

Suoraan sanottuna, en ihan tiedä. Jokin pelottaa. Varmasti tunnistettavia kohtia on ainakin paluu sisätiloihin pitkiksi päiviksi viitenä päivänä viikossa. Istumaan tietokoneen ääreen ja palavereihin, kuivaan sisäilmaan.

Olen fyysisesti voinut nyt niin hyvin. Voinko enää sitten? Kuivaako kurkkua, iskeekö flunssat, kolottaako niskaa ja päätä? Miten huolehdin omista rajoistani ja jaksamisestani?

Mielen möröt ovat usein todellisuutta suurempia. (kuva: Shutterstock)

Samaan aikaan yritän miettiä niitä hyviä juttuja.

Palkka alkaa jälleen juoksemaan! Hyviä tyyppejä ympärillä innostumassa asioista! Kiinnostavia lounaskeskusteluja. Mahdollisuus etätöihin, jopa ulkomailla asti. Pitäisikö mennä Oslon toimistolle käymään ja samalla reissulla lomalle Tromssaan?

Entä se vapaa-aika sitten?

Suoraan sanottuna olen aika hämmentynyt siitä, että missä haluaisin asua. Kun en oikein tiedä. Sen tiedän, että haluaisin makuuhuoneeni ikkunasta näkyvän mäntymetsää. Siihen se sitten jääkin.

Pitkät työmatkat eivät kuitenkaan ole vaihtoehto, koska koiranomistajana pitää minimoida koiran yksinoloaika. Silti tiedän tuntevani itseni niin paljon levollisemmaksi metsäisillä seuduilla.

Tänä vuonna jostain syystä olen tuntenut Helsingissä itseni hieman yksinäiseksi. Tiedän kyllä, että kyse on vain tunteesta. Halutessani saan kyllä aina seuraa ystävistäni tai perheestäni, eikä minun koskaan ole pakko olla yksin.

On kuitenkin ihan totta, että Helsingissä ihmisillä tuntuu olevan enemmän kiire. Kaipaan täällä hirveästi nimenomaan sellaista matalan kynnyksen kyläilykulttuuria. Arkisia kohtaamisia, jotka eivät vaadi viikkojen suunnittelua tai vain suoritettua tapaamista keskustan kahvilassa.

Tässä on hyvä. (kuva: Niina Aaltio)

Olisiko uusi auto tie onneen?

Olen myös vakavasti harkinnut "henkisen tyhjiöni" täyttämistä uudella autolla. Jos autooni mahtuisi sukset, suppilauta ja fillari, olisin vapaa lähtemään milloin vaan, minne vaan luonnon äärelle.

Toki olisi mukava, jos kyytiin hyppäisi vielä joku harrastuskaverikin. Se pelko nimittäin elää, että onko arjessani enää läsnä koulun jälkeen sellaisia henkilöitä, joiden kanssa yhteiset intressit vapaa-ajasta kohtaavat. Ja sopiiko taas aikataulut yhteen vai muutummeko mekin kaikki jälleen niin kiireisiksi?

Joskus heikkoina hetkinä sitä miettii, että olisiko se elämä helpompaa, jos olisi puoliso?

Joku jakamassa vapaa-aikaa ja kustannuksia. Osoittamassa sen kodin paikan. Poistamassa pelkoja ja lisäämässä turvallisuuden tunnetta.

En tiedä. Moni on minulle väittänyt, ettei sekään auta. Joku tuntee olevansa ihan yhtä hukassa puolison kanssa, tai juuri puolison takia.

Hymy se ei hyydy. (kuva: Niina Aaltio)

En silti halua olla näistä tuntemuksistani hirveän huolissani.

Tämähän oli odotettavissa. Irtiottoni kontrasti viime vuosiini on kuitenkin ollut valtava, ja olisi ihme, jos se ei herättäisi vakavaa itsetutkiskelua, kipuiluakin. Elämänmuutos on kuitenkin aina kriisi, vaikka se olisi hyväkin muutos. Ja kun on jotain hyvää löytänyt, ei siitä halua luopua.

Toivon, että tulevaisuudessa elämä kyllä johdattaa oikeille poluille, jotka koen omakseni. Ja joita seurassani on kulkemassa samanlaisia arvoja jakavia ihmisiä.

Nyt vain pitää yrittää elää tässä hetkessä.

Koska oikeasti kaikki on tosi hyvin.

Marjo

Kommentoi