Yksin, ilman yhteisöjään.

01.04.2020 07:08 - Marjo Liikonen

Valehtelisin, jos väittäisin ettei koronan eristystoimet tuntuisi missään. Yhtäkkiä kaikki yhteisöt on repäisty ympäriltä pois. Ei ole koulua, ei työpaikkaa ja perhekin on raja-aitojen takana. Yksinasuvalta tilanne vaatii henkistä kestävyyttä paljonkin.

"Voisin vaikka maksaa halauksesta",totesin puhelimessa ystävälleni, joka soitti juuri oikeaan aikaan. Padot olivat murtuneet ja itkusta ei tuntunut tulevan loppua.

Hetki aikaisemmin olimme olleet videoyhteydessä koulumme kanssa ja opettaja oli todennut, että luultavimmin valmistujaisemmekin on verkossa. Silloin se jotenkin kolahti.

En pystynyt enää kommentoimaan mitään ja pidättelin (hyvin huonosti) itkuani. Palaverin jälkeen haukoin henkeäni ja vain vollotin. Samana päivänä menivät myös Uudenmaan rajat kiinni. Edes vanhempien pihamaalle ei olisi asiaa lähteä huutelemaan kuulumisia.

Claudia nappasi screenshotin ilmeistämme opettajan kertoessa huonoja uutisia.

Tähän asti kaikki oli vielä mennyt hyvin.

Nautin rauhallisuudesta. Sain aikaa kulutettua jopa lattialla kattoa katsellen ja musiikkia kuunnellen. Kaksi tuntia aikaani kului miettiessä, miksi jäätelöauto kuljettaa juuri jäätelöä eikä esim. leivonnaisia tai irtokarkkeja.

Kun uutiset ja some päivä päivältä alkoi täyttymään toinen toistansa pelottavimmilla otsikoilla, läpäisi ne minunkin lujan medialukutaitoni ja lietsoi pelkotiloja.

Erottelin tunteitani.

Suuri suru sisälläni syntyi siitä, että emme enää kokoontuisi koululle luokkana, viettäisi yhteisiä retkiä, saati ehkä valmistujaisia. Taidamme olla ensimmäiset, osittain kirjekurssilla valmistuvat eräoppaat. Heh.

Ymmärsin kokevani luopumisen tuskaa. Niin koulukavereista kuin kaikista niistä retkimuistoista, jotka nyt jäävät tapahtumatta ja muistelematta. Kesäkuussa se olisi ollut edessä kuitenkin. Nyt yritämme hiljaa liueta loitommas toisistamme. Tosiystävyydet tulevat kuitenkin kestämään.

Pelko syntyi siitä, että mitä jos läheiseni sairastuvat vakavasti. Mitä jos itse sairastun yksin asunnossani ja tarvitsen apua? Entä kuka Ruutista huolehtii, jos joudun sairaalaan?

Onneksi ulkona on helpompi hengittää.

Miten korona vaikuttaa talouteen? Onko minulla enää työpaikkaa, kun opintovapaani päättyy?

En voi elää läheisteni puolesta, joten voin vain luottaa siihen, että he suhtautuvat tilanteen vaatimalla vakavuudella koronaan ja huolehtivat itsestään.

Itseäni ajatellen tein selkeitä toimenpiteitä. Tallensin kaikki tärkeät terveydenhuollon numerot puhelimeeni. Sovin naapurini kanssa Ruutin hoidosta tarvittaessa. Kiinnitin oveni sisäpuolelle Ruutin ensisijaisten hoitajien yhteystiedot ja hoito-ohjeet (tämä itseasiassa on pelastuslaitoksen suositus jokaiselle yksinasuvalle lemmikinomistajalle.)

Kokosin kaikki tärkeät paperini raha-asioistani vakuutuksiin yhteen kansioon. Jotta kaikki on helposti selvitettävissä, JOS jotain sattuisi.

Jostakin tämä saattaa kuulostaa ihan kamalalta. Mutta minua se rauhoitti.

Olen kuullut, että esimerkiksi vuosia lentopelosta kärsinyt lentoemäntä pääsi pelostaan eroon tehdessään testamentin. Joten miksi ei? Ei se nyt kuitenkaan sitä tarkoita, että nukkuisin täällä jo öitäni ruumislaudan päällä. Tämä on vain minun tapani käsitellä asioita.

Kiitollinen auringonpaisteesta.

Puhelimet ja videoyhteydet ovat käyneet kuumana.

Välillä jopa ärsyttää ainainen puhelimen näprääminen. Toistaiseksi se on kuitenkin tärkein väylä pitää yhteyttä. Ei se kuitenkaan ole sama asia kuin livekohtaamiset, mutta luojan kiitos se on olemassa! Vaikkei kainaloon pääsisi, on hyvä kuulla jo jonkun ääni. On joku, joka vastaa sentään takaisin. Ruuti kun ei VIELÄKÄÄN ole oppinut puhumaan.

Sympatiseeraan kyllä myös perheiden puolesta tällä hetkellä. Monella on kotiopetuksen ja etätöiden kanssa moinen, voimia verottava sirkus käynnissä. Tilanne tuskiin kenellekään on helppo.

Koulun teoriaopinnoissa olin jo muutenkin edellä, koska suunnitelmissa oli vielä tehdä toukokuussa harjoittelu.

Nyt kun sekään ei toteudu, ei kouluhommia riitä tehtäväksi läheskään kaikille päiville. Piristävänä valonpilkahduksena kuitenkin onnistuin verkostoitumaan muutaman samanhenkisen luontoalan naisyrittäjän kanssa, joita pääsin avustamaan mielenkiintoisessa projektissa kirjoitus- ja konseptointitaidoillani.

Oli ihana tunne innostua jostain. Se antoi valtavasti voimaa ja toivoa.

Hirveän hyvältä tuntui myös, kun useampi työkaveri otti yhteyttä ja kyseli kuulumisia. Yksi kaipasi yhteiselle iltalenkille, joku kyseli telttavinkkejä. Ilahduttaa, että retkeily on alkanut kiinnostaa myös työkavereita enemmän. Haaveilenkin jo syksyisestä melontareissusta heidän kanssaan.

Koronakeskeistä some-feediä selatessa silmiin osui myös leveähymyinen kuva kahdesta työkaveristani, jotka paljastivat rakastuneensa toisiinsa. Suustani pääsi iloisen yllättynyt inahdus ja liikutuksen kyynelkin vierähti. Viikon paras uutinen!

Nyt mennään päivä kerrallaan. Ja niin kuin normaalissakin arjessa, tulee pahempia ja tulee parempia päiviä.

Taputan itseäni henkisesti olalle ja voin vain todeta:

”Kyllä tämä tästä.”

Marjo

Kommentoi